Noin viikon Pennoilut

Eka viikko menestyksekästä kuluseurantaa takana, jes!

Tuntuu että minun on hankala muodostaa uusia rutiineita, mutta pennoilu on toistaiseksi tuntunut kohtuu kevyeltä. Osansa toki tekee se, että shoppailun sijaan olen painanut ylitöitä ja ravannut harrastuksissa, joten kirjattavaa ei ole kertynyt ylenmäärin. Viikossa ei nyt muutenkaan ihmeitä ehdi tapahtua, mutta halusin tulla purkamaan tuntojani jo tässä kohtaa, kun uutuudenviehätys on vielä kovaa ja kuherruskuukausi Pennon kanssa mitä parhaimmassa vaiheessa.

Miltä siellä Pennossa sitten näyttää? Ainakin yhden asian voin jo viikon perusteella sanoa: rahaa valuu helposti pieniä summia kerrallaan sinne ja tänne. On halloween-maskeerausta, taksia, satunnaisia vaatteita ja parkkimaksuja. Baarissa käyminenkin on kallista, mutta se nyt ei tullut yllätyksenä. Käyn harvoin, mutta silloin kun käyn, en ole aamulla uskaltanut laskea kokonaissummaa. Tuossa se nyt kuitenkin on; takseineen, mäkkäreineen ja sisäänpääsyineen noin 70 euroa. Olisi tuolla rahalla varmaan jotain pitkäaikaisempaakin iloa saanut.

Olen tässä pennoiluhuumassani syöttänyt sinne valmiiksi jo tulevienkin kuukausien tiedossa olevia menoja. Etenkin harrastuksista johtuen minulla on paljon toistuvia pieniä maksuja, joista kasvaa helposti yhdelle kuukaudelle pelottavan suuri summa, jos niihin ei etukäteen varaudu. Esimerkiksi tammikuussa menee kolmen seuran jäsenmaksut ja kaksi lajilisenssiä. Yksittäin ne eivät taloutta kaada, mutta viisi muutaman kympin maksua yhden kuun aikana tekeekin jo parisataa euroa. Nyt tuo summa on ainakin teorian tasolla otettu huomioon ja ennakoitu.

Toistaiseksi Penno tuntuu ylitöiden ohessa suitsineen ylimääräistä kulutusta ihan mukavasti, kun joudun huomioimaan tililtä poistuvan rahan muutoinkin kuin korttia vilauttamalla. Tämän sivuvaikutuksen soisin jatkuvan. Palailen Pennoni sisältöön seuraavaksi kuun lopussa, jolloin tuo piirakkakin näyttänee hieman realistisemmalta.

Oma talous tutuksi kuluseurannalla

Huomenna on marraskuu, jolloin uhosin aloittavani kuluseurannan ainakin loppuvuoden ajaksi. Ongelmani on yksinkertainen: minun on vaikea säästää säännöllisesti ja automatisoidusti, koska en tiedä, paljonko rahaa kulutan kuukaudessa. Kun kuukaudesta toiseen siirrän palkkapäivänä random summan rahaa säästötilille ja loppukuussa pihistän sieltä aina pari kymppiä kerrallaan, syö se väkisinkin motivaatiota ja vääristää kuvaa omasta tilanteestani. Tahdon lopettaa tämän aaltoliikkeen. Tahdon, että säästötilille laitetut rahat pysyvät siellä, ja tahdon käyttää käyttötilini varoja hyvällä omatunnolla tietäen, että säästämisestäkin on huolehdittu. Nythän aloitin jo automaattisen 200 €/kk -säästön, mutta onhan tuo yli kolmentonnin bruttotuloista ja lapsettomalta ihmiseltä aika alakanttiin.

Olen aiemminkin pyrkinyt seuraamaan kulujani, mutta säännölliseksi tavaksi se ei ole jäänyt. Minun on vaikea muistaa merkitä kuluni joka päivä, tai jos muistankin, niin en jaksaisi. Niinpä kunnianhimoinen tavoitteeni on malttaa seurata kulujani ainakin vuoden loppuun, jotta vuodenvaihteen koittaessa (new year, new me ja silleen…) on minulla dataa säästötavoitteideni tueksi.

Valitsin seurantaan Pennon, sillä se toimii puhelimella mukavasti ja on ominaisuuksiltaan suht simppeli. Ainoa mitä kaipaisin siihen lisää, olisi mahdollisuus luokitella ja suunnitella säästöjä paremmin. Kulujen seurantaan se kuitenkin täyttää tarpeeni riittävän hyvin.

Marraskuun tuloiksi syötin 2.202,75 €, sillä jouduin korjaamaan veroprosenttiani ylöspäin. Suunniteltuja kuukausittaisia kuluja on 349,01 € (asuntolainan korko, harrastuksen kk-maksu, siirto yhteiselle ruokatilille ja Netflix). Muita marraskuulle etukäteen tiedossa olevia kuluja kertyi 385,71 € (10-kortti toiseen harrastukseen, ajoneuvovero ja ?#&%£ luottokorttilasku). Maksoin yhden matkan luottokortilla, enkä piru vie maksanut sitä heti takaisin. Tekisi mieli heittää koko kortti mäkeen, mutta toisaalta haluan pitää sen ostoturvan takia ja isojen eläinlääkärikulujen varalle. Äääh.

Suunniteltujen kulujen jälkeen käytettäväkseni jää 1.468,03 €. Tuosta lähtee vielä 200 € automaattisäästöihin ja 500 € ASP-tilille. Kulutettavaksi jäisi siis 768,03 €. Tuosta ajattelin jättää käyttöön taas 600 €, jolloin puskuriin päätyisi 168,03 €. Nyt puskurissa on 500 €, joten tonnin puskuritavoite saattaisi täyttyä joulukuussa, jos nyt pelaan korttini fiksusti.

Tämän kuukauden menot ovat vähän yläkanttiin luottokorttilaskun ja ajoneuvoveron vuoksi. Vai ovatko? Tuntuu että selittelen huonoja säästöjäni näin joka kuukausi. Kuluseuranta paljastanee aikanaan asioiden todellisen laidan…

Kun raha polttaa näpeissä liikaa, ratkaisu on automatisoitu kuukausisäästäminen

Nyt sen tein! Aloitin kuukausisäästämisen rahastoihin. Vaikka puskuri onkin yhä hiukan heikossa hapessa.

Tällä hetkellä kuukausisäästän yhteensä 200 € kahteen eri rahastoon. 100 € menee OP:n Maailma -indeksirahastoon ja toiset n. 100 € Nordnetissä iShares S&P 500 UCITS ETF (Inc) -ETF:ään. Automatisoin säästöni Rahattoman Naisen neuvoilla, ja nyt nuo rahat lähtevät palkkapäivääni seuraavana päivänä vähin äänin turvaan kulutushysterialtani.

Olen jo aiemmin sijoittanut enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti rahastoihin, mutta pistin rahastoni lihoiksi kun tarvitsin asuntoon käsirahaa. Nyt siis uutta yritystä putkeen, ja lisätwistinä tosiaan tuo automatisointi. Eipähän tarvitse joka kuukausi erikseen päättää, sijoitanko. Summan olen säätänyt sellaiseksi, ettei minun pitäisi tuota rahaa arjessani tarvita. Tämä hidastaa puskurin keräämistä hieman, mutta totesin, ettei se olisi katastrofi jos erittäin tiukassa paikassa joutuisin nostamaan rahoja pois rahastosta. Lähdetään kuitenkin liikkeelle siitä oletuksesta, ettei niin tarvitsisi tehdä, vaan puskuri saisi rahastojen kanssa kasvaa tuota noin 200 euron kuukausivauhtia.

Kuluttamalla onnea

Kuluseurantajakson lähestyessä olen herännyt pohtimaan, miksi oma kuluttamiseni on kuukaudesta toiseen pielessä. Miksi raha valuu käsistäni kuin huomaamatta? Miksi ostettuani yhden asian, keksin jo seuraavan? Miksi kuukaudesta toiseen säästöön asti päätyy vain hiluja? Mihin ihmeeseen se raha katoaa ja miksi?

Huomaan kerääväni koko ajan päähäni listaa siitä, mitä tarvitsisi ostaa. Uusi kenkäteline, parempi reppu, säilytyslaatikoita eteisen kaappiin. Elämästäni puuttuu aina vielä se yksi juttu. Sitten asiat ovat paremmin, arki kätevämpää, kodin sisutus valmis.

Konmaritin kotimme 2016. Tiedän, ettei kuluttaminen tee minua onnelliseksi tai helpota arkeani. Ennen pitkää suurin osa tavarasta muuttuu sellaiseksi “mikä hitto tää on, miksi oon ostanut tän, ja miksi ihmeessä oon säilönyt tätä kaikki vuodet”. Poikkeuksiakin on, tietysti. Monet tavaroistani ovat kulkeneet mukanani lapsuudenkodista asti. Mutta keskimäärin tulos on ollut tuo ikävämpi; himoittu tavara muuttuu hiljalleen turhaksi roinaksi.

Konmari on kyllä muuttanut kulutuskäyttäytymistäni. Ennen ostin rahan ja paremman puutteessa ihan kivoja asioita. Sellaisia asioita, joissa joku pikkujuttu jäi kaihertamaan ja sattui silmään aina ohimennen. Nykyisin taas ostan juuri sitä mitä haluan, tai jos en löydä sopivaa, olen ilman. Sinänsä hyvä suuntaus. Täydellisyydentavoitteluni on kuitenkin johtanut esimerkiksi 100 euron kenkätelineen ostamiseen. Siis ihan järjetön summa rahaa kenkätelineestä! Pikkuhiljaa olen korvannut noita ihan kivoja oikeasti, aidosti ja täysin 100 % kivoilla jutuilla. Rahaa on palanut. Ihan perhanasti. Josko pikkuhiljaa nuo ihan kivat alkaisivat loppua meidän kotoa. Keksin sitten varmaan taas jotain uutta. Täydellisyydentavoittelu on kallis harrastus. Voisinko seuraavaksi tavoitella täydellisyyttä säästämisen saralla?

Täydellisyydentavoittelun ohella rahani katoavat lupauksiin helposta, stressittömästä arjesta. Tai yksinkertaisesti stressipäissäni tekemiin huonoihin valintoihin. Kun lomat ovat harvinaista herkkua, menen all in – haluan suoria lentoja, ainakin neljä tähteä, all inclusivea, kuohujuomaa, hemmotteluhoitoja. Kun duunipäivä vie mehut, haluan hyvää (lohtu) noutoruokaa nopeasti. Kun työviikko on taputeltu, en halua kyykistyä nappaamaan viikonloppuviiniäni alahyllyltä, enkä halua valita suklaan ja sipsien välillä, vaan otan molemmat. Kun en jaksa illalla laittaa seuraavan päivän lounasta valmiiksi, maksan buffet-lounaasta 11 €. Pitkässä juoksussa tahtoisin lyhentää työaikaani. Tällöin uskoisin myös tällaisen stressiostelun vähenevän, mutta toisaalta en uskalla lyhentää työviikkoani ennen kuin kulutus on kunnossa. Lyhyempää työaikaa kun ei ole kovin tervettä kompensoida luottokortilla.

Huomaan, että monet hankinnoistani ovat luvanneet minulle helpompaa, rennompaa arkea. Virherkasvit lupaavat raikasta ilmaa ja rauhoittunutta mieltä. Ja kun ne huonossa hoidossani heittävät lusikan nurkkaan, tunnen kaikkea muuta kuin rentoutta. Uudet vaatteet lupaavat kaupassa pitää minut kuivana ja lämpimänä ja virkistää mieltäni vaihtelulla. Pyykkipäivänä kiroan ylisuuren vaatekokoelmani alimpaan helvettiin. Se pirun kallis kenkäteline lupasi minulle siistin eteisen, mutten oikeasti jaksa asetella kenkiäni telineeseen, vaan potkaisen ne jaloistani läjäksi eteisen nurkkaan.

Kuluttaminen tuo elämääni paljon onnea – mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ostoksissa suurin onni tuntuu tulevan haaveilusta, sillä jo korttinumeroa kirjoittaessani alkaa huono omatunto painaa. Paketin saavuttua en usein jaksaisi hakea sitä. Kun työpäivän aikana haaveilen noutosushista, olen onnellinen. Kun sitten väsyneenä ja aivan liian nälkäisenä syön koko annoksen viiteen minuuttiin, huomaan, että saman elämyksen olisi tarjonnut vaikkapa pakastettu makaroonilaatikko (jos sellaista joskus jaksaisin tehdä). Loppujen lopuksi kulutan aika paljon rahaa vain laiskuuttani, ilman että se merkittävästi nostaa hyvinvointiani.

22 palaa pikaista onnea.

Säästäminen vaatisi sitä, että jaksaisi olla vähän skarppi. Jaksaisi illalla laittaa eväät valmiiksi. Jaksaisi paikata lapasista peukalon, niin ei tarvitsisi lähteä kaupoille (kun en reikäisiä kuitenkaan raaski laittaa roskiin). Jaksaisi tehdä sitä makaroonilaatikkoa pakkaseen, niin ei tarvitsisi rynnätä töistä lähimpään noutoravintolaan jonottamaan. Ja ennen kaikkea pitäisi jaksaa miettiä ja varautua, suunnitella elämää hiukan pidemmälle kuin seuraavaan ateriaan.

Tämän tajunnanvirran siivittämänä suuntaan loppuvuoteen ja kohti parempaa taloudellista itsetuntemusta. Huonot puoleni jo tiedänkin, mutta katsotaan, saisiko palan perfektionismistani suunnattua kuluseurantaan ja säästämiseen niin, että sisäinen laiskurinikin jaksaa pysyä haasteessa mukana.

Salakavala elintasoinflaatio

Edellisessä postauksessa mainitsin saamani palkankorotuksen, ja kommenteissa tuli sivuttua elintasoinflaatiota, tai oikeastaan pelkoani siitä, että tuo netto 250 €/kk vain katoaa arkisiin pikkukuluihin. Sijoituksiin tai muutoin järkevästi käytettynähän tuossa summassa olisi paljonkin potentiaalia. Aika siis pohtia, kuinka pidän noista rahoista kiinni.

Elintasoinflaatio on vanha tuttuni. Voi pojat. Aikoinaan opiskellessani säästin 800 €/kk tuloista huomaamatta alle vuodessa summan, jolla ostin 600 euron polkupyörän ja puskuriin jäi silti täytettä aika monenkin huonon päivän varalle. Sitten sain ensimmäisen työpaikkani. Työn mukana tulivat afterwork-viinilasilliset (pullolliset) ja kaappeihin hiipivät Iittalan lasit ja lautaset. Sain toisen työpaikan. Muutimme isompaan asuntoon paremmalle alueelle. Ostin auton, ja hetken päästä koiranpennun. Sain vakituisen, kokoaikaisen työpaikan. Ostimme omistusasunnon (noh, tämä oli fiksu veto), ostin asuntoon design-sisustusta, kävimme hiukan paremmalla etelänmatkalla, aloitin uuden harrastuksen. Kaikkee pitää olla.

Mutta täytyykö ja kuuluuko keskituloisella olla kaikkea? Tällä hetkellä silmissä kiiluu uusi hybridiauto ja kesämökki. Pitäisi varmaan läpsäistä itseäni poskelle ja huutaa, “herää tyttö”! En tahtoisi vuoden päästä huomata, että luottokortille on taas ilmestynyt velkaa samalla kun varallisuus on noussut vain asuntolainan lyhennysten verran. Olen kuluneen vuoden aikana hävennyt huonoja rahatapojani enemmän kuin laki sallii. Ja se on aika uuvuttavaa.

Ensi vuosi tuo rahatilanteeseeni monia muutoksia. ASP-säästäminen loppuu, asuntolainan lyhennysvapaa loppuu, opintolainan lyhennys alkaa. Tämä soppa ei kaipaa yhtään luottokorttilaskua tai kulutusluottosäätöä. 2350e kuun alussa ei voi kuun lopussa tarkoittaa 0 euroa säästössä ja 0 euroa sijoituksissa.

Edelleen suurin ongelmani on, etten tahdo hallita impulssejani. Rankka työpäivä? Kipaisenpa kotiin sushia! Firman pikkujoulut? Ei mitään päällepantavaa! Mielenkiintoinen harrastusseminaari toisella puolen maata? Shut up and take my money!

Heräteostoksena parisataa grammaa ihan tavallisia irtokarkkeja, mutta nätisti aseteltuina? Kyllähän nyt lomalla… hintalappu taisi olla yli kolminkertainen Prismaan verrattuna.

Tarkka kulukirjanpito toimi itselläni hetken, sillä jos olin alkuviikosta joutunut jo kirjaamaan vaikka ja mitä, niin loppuviikosta oli helppo motivoitua olemaan tarkempi. Kirjanpito tahtoo vain tuntua aika raskaalta. OP:n Pivossa se olisi automatisoitu, mutta ei täytä kaikkia tarpeitani. Kakeiboon on helppo kirjata perinteisesti kynällä, mutta tilastointi käy työstä. Penno tilastoisi valmiiksi, mutta pitäisi jaksaa näpytellä puhelinta. Kai se Penno kuitenkin on kätevin.

Huomaan, että on vaikea hahmottaa paljonko voisin säästää, kun en tunne kulurakennettani. Ja säästäminen ilman tavoitteita taas… noh, tulokset ovat olleet laihoja. Pitkään pohdittuani ei auta kuin todeta, että elintasoinflaation kesyttämisen on lähdettävä omalla kohdallani kulujen tuntemisesta, jotta voin arvioida realistisen säästösumman. Ja kun tuo realistinen summa on tiedossa, voin huoletta palkkapäivänä laittaa sen siirtymään säästöön tai rahastoon ilman pelkoa siitä, että joudun käymään varkaissa ennen seuraavaa palkkapäivää. Loppuvuoden puskuritavoitteen ohelle siis uusi tavoite; kahden kuukauden kulukirjanpito, jonka pohjalta voin aloittaa uuden vuoden hiukan fiksummin kuin edellisen.

TGIPD (Thank God it’s Payday!)

Tätä tuli taas odotettua kuin kuuta nousevaa. Palkkapäivä on vihdoin täällä!

Tässä kuussa palkkani on poikkeuksellisen suuri, sillä sain hiljattain palkankorotuksen, mutta en ole rukannut veroprosenttiani vielä vastaamaan kasvanutta palkkaa. Totesin, että tämän hetken tiukka tilanne yhdistettynä nollapuskuriin on hyvä syy lykätä veroprosentin nostoa ensi palkkaan. Laskeskelin, että vaikka veroprosenttini nyt nouseekin seuraavaan kahteen palkkaan melkoisesti, saan silti loppuvuodesta enemmän käteen kuin syyskuussa. Pelkkää voittoa.

En ole vielä päässyt budjetoinnin ja tarkemman kuluseurannan makuun, joten ajattelin tässä postauksessa laskeskella paljonko palkasta jää kuun pakollisten kulujen jälkeen. Jospa sitten osaisin seuraavaa palkkapäivää odotellessa kuluttaa kohtuudella enkä taas tekisi uutta luottokorttivelkaa. Pari postausta sitten suunnittelemani ostolakko on muuten pitänyt hienosti; pari kertaa olen jo kerännyt tavaraa ostoskoriini (niin fyysiseen kuin nettikaupankin), mutta tullut järkiini ennen kassaa ja kiikuttanut ostokset kiltisti takaisin hyllypaikoilleen. Hyvä minä!

Tänään tililleni napsahti hulppeat 2.351,25 euroa! Siis noin 300 euroa enemmän, kuin viime kuussa. Tokihan isolle osalle tuosta on käyttökohde jo valmiina.

“Varmat menot” ennen seuraavaa palkkapäivää:
– Lainanlyhennys 51,68 €
– Taloustili (= ruokaan ja laskuihin) 400,0 €
– Harrastusmaksut 202,0 €
– Laskut ja luottokortti 307,01 €
= Yhteensä 960,69 €, palkasta jää jäljelle 1390,56 €

Jäljelle jääneestä summasta ajattelin jättää 600 € käyttötilille. Kokemus on osoittanut, että aiemmin yrittämäni 300 € on aivan liian vähän, mutta toisaalta jos en aseta minkäänlaisia rajoitteita, lähtee kulutus laukalle. Tässä kuussa on tiedossa halloween-menoja sekä todennäköisesti myös renkaidenvaihto, joten hieman reilumpi käyttövara on paikallaan. 500 € menee säästöön ASP-tilille. Koska sijoittaminen houkuttelee edelleen, päätin laittaa lisäksi 50 € OP Maailma Indeksi -rahastoon. Tuo viisikymppiä on toivottavasti sen verran, etten kaipaa sitä loppukuusta ja saisin sillä hetkellisesti tyydytettyä sijoitushaluni. Sijoitusinnostushan on sinällään hyvä ja tavoiteltava juttu, mutta hiukan ongelmallista tämän syksyn tiukassa rahatilanteessa. Jäljelle jäävät 240,56 € suuntaan laihan puskurini täytteeksi. Ensi kuussa saan toivottavasti täydennettyä puskuria hieman tätä reilummin, kunhan en tee uutta luottokorttivelkaa tässä kuussa.

Teen vuosittain kymmeniä talkootyötunteja, mutta synnytystalkoisiin en osallistu

Ajattelinpa minäkin jäsennellä hiukan ajatuksiani jo pari viikkoa jatkuneeseen syntyvyyskeskusteluun liittyen.

Välillä tuntuu, että kaikki tämä uutisointi on suunnattu juuri minulle. Olenhan nainen parhaassa synnytysiässä. Olen hyväpalkkaisessa vakityössä, omistan asunnon ja parisuhteeni on jatkunut jo reilusti yli puoli vuosikymmentä. Joku voisi sanoa, että olosuhteet lapsen hankkimiselle ovat täydelliset.

“Täydellisen synnyttäjän” lisäksi olen korkeakoulutettu sekä varsin uraorientoitunut. Työviikon jälkeen olen niin piipussa, että 48 tunnin Netflix-maraton ei kuulosta lainkaan hullummalta viikonloppuaktiviteetilta. Kotoani löytyy “lapsenkorvike” eli koira, jonka kanssa harrastamiseen kulutan suuren osan niin ajallisista kuin rahallisistakin resursseistani. Inhoan kotitöitä, joten olen noutoruualla nautiskeleva minimalisti. Matkustelen mielelläni. Olen työmatkapyöräilijä, himokierrättäjä, kasvissyöjä, jonka ajatuksissa ilmastonmuutos pyörii päivittäin. Samalla olen hedonisti, joka ei jätä käyttämättä tilaisuutta lorvailuun ja itsensä hemmotteluun.

Yllä on listattu kaikki median suosikkisyyt lapsettomuudelle, mutta yksikään niistä ei ole juuri se syy, miksi itselläni ei ole lapsia. Kyllä, suhtaudun uraani vakavasti. Silti laitan työni joustamaan esimerkiksi silloin, kun harrastukset tai vapaa-aika sitä vaatii. En voi kuin kiitellä nykyisen työnantajani joustavuutta. Koiraharrastuksessa törmään jatkuvalla syötöllä äiteihin, joiden lapset ovat agilitykoiran ohjaksissa heti, kun asiasta mitään ymmärtävät. Ja toden puhuakseni tuollainen koko perheen yhteinen harrastaminen vaikuttaa aika hauskalta. Kotityöt… on sitä omien unelmien eteen ennenkin nähty vaivaa ja tehty uhrauksia. Matkailu lapsen kanssa vaikuttaa lähinnä asenne- ja tottumiskysymykseltä. Lapsen “ilmastohaittoja” voi kompensoida kasvattamalla jälkikasvustaan tiedostavaa ja vastuuntuntoista.

Julkisessa keskustelussa syyttävä sormi osoittaa niin poliittisia päätöksiä kuin hedonisteiksi heittäytyneitä milleniaalejakin. Yllättävän vähän palstatilaa on saanut oma syyni lapsettomuudelle; entä, jos sisäinen halu hankkia jälkikasvua yksinkertaisesti puuttuu? Muistelin taannoin, kuinka jo lapsena monet ystävistäni keskustelivat tulevien lastensa nimistä kärrätessään baby borneja ympäri naapurustoa. Itsekin toki leikin “kotista”, mutta lapsia tästä kodista ei tavallisesti löytynyt. Mies ja koiria kylläkin. DINKki jo pienestä pitäen? Paras ystäväni aloitti vauvakuumeen potemisen kaiketi siinä 13 ikävuoden tienoilla. Itse aloin tuolloin oivaltaa, että lastenhankinta on se normaali juttu. Kun 16-vuotiaana aloin ensimmäistä kertaa tapailla vastakkaisen sukupuolen edustajaa, tuli hän joskus pohtineeksi, kuinka monta lasta meillä sitten joskus olisi. Se juttu kuivui aikanaan kokoon ja hyvä niin – nyt reilu 10 vuotta myöhemmin hän on isä, ja minä onnellisesti lapseton.

Tunnustan pohtineeni lapsettomuuttani viime aikoina erityisen paljon. Kun katson taaksepäin huomaan, miten jo lapsille syötetään jatkuvalla tahdilla ajatusta seuraavasta sukupolvesta. Olen kipuillut lapsettomuusajatusten kanssa peläten, etten koskaan löydä vierelleni ihmistä, joka ei haluaisi lapsia. Kun sitten löysin sellaisen, “toisen samanlaisen”, pelkään hänen muuttavan mielensä. Tässä asiassa kun ei ole kaikkia osapuolia tyydyttävää kompromissia. Tahattomasti lapsettomille lapsiutelut tekevät ymmärrettävästi kipeää, mutta kipeältä tuntuu myös pahoittaa toiveikkaiden isovanhempiehdokkaiden mieli. Kipeältä tuntuu miettiä, iskeekö rakkaalle kumppanille vielä keski-iän kriisi ja kaipuu oman geeniperimän jatkamiselle. Kipeältä tuntuu kuulla, että vapaaehtoisesti lapsettoman täytyy olla jollain tapaa itsekäs ja tunnekylmä ihminen. Ja vituttaa lukea lehdestä, kuinka minä olen syypää huoltovajeeseen ja hupenevaan eläkepottiin samalla, kun painan töitä uraputkessa vuodesta toiseen ja maksan eläkemaksuja minimieläkkeen verran kuukaudessa. Huoltusuhdetta saa ja pitää pohtia, mutta olisi aika tunnustaa se tosiasia, ettei vapaaehtoinen lapsettomuuskaan ole aina helppo ja kivuton valinta. Lapsettomuusrauha kuuluu kaikille.