Huono velka iskee, kun olet haavoittuvimmillasi

Elämme parhaillaan Mielenterveysviikkoa (15.-22.11.), jonka kunniaksi ja josta inspiroituneena julkaisen tähänastisen blogihistoriani henkilökohtaisimman tekstin.

Katselin viikonloppuna lyhytdokumenttisarjan Some Deep Story, joka avaa erilaisia tarinoita velkaantumisen syistä ja seurauksista. Tarinat ovat karuja ja ajatuksia herättäviä, ja (valitettavasti) aina ajankohtaisia. Dokumentit herättivät pohtimaan myös omaa suhdettani velkaan. Huono velka terminä vilahtelee teksteissäni usein, ja vaikkei oma tilanteeni sen suhteen ole onneksi läheskään pahimmasta päästä, haluan avata omat kokemukseni aiheesta.

Oma suhteeni huonon velan kanssa alkoi oikeastaan viime syksynä. Erosin pitkästä parisuhteesta, jota seurasi valtava elämänmuutos; muutto uuteen osoitteeseen pika-aikataululla, yksin elämisen opettelu (parisuhde oli kestänyt koko siihenastisen aikuiselämäni), masennusdiagnoosi, yritykset hoitaa masennusta.

Eron jälkeen ostelu tuntui samaan aikaan sekä lohduttavalta että ansaitulta – olin ansainnut kaikkien vaikeuksien jälkeen jotain kivaa elämääni. Halusin sisustaa uuden kotini mieluisaksi, jotta elämänmuutoksen huonot puolet tuntuisivat hieman helpommilta kestää. Jätin erossa kaikki huonekalut eksälleni, sillä ajatus vanhojen kummitusten tuomisesta uuteen kotiin tuntui oksettavalta. Haavojen parantamiseksi aloin deittailla. Sängyn pohjalla vietettyjen viikkojen jälkeen olo oli homssuinen ja epäviehättävä, joten ostin lyhyessä ajassa ennätysmäärän vaatteita sekä kannoin säännöllisesti rahaa kauneushoitolaan. Olin ansainnut tuntea itseni jälleen viehättäväksi muiden silmissä.

Samaan aikaan ravasin lääkärissä, masennushoitajalla ja itse kustannetulla terapeutilla. Ka-ching, lauloi Terveystalon kassakone. Minulla todettiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sain huonoon olooni reseptin poikineen, oli unilääkettä, mielialan tasaajaa, bentsoja äkilliseen ahdistukseen ja beetasalpaajia paniikkikohtauksiin. Melkoinen cocktail, joka kuitenkin auttoi minut jaksamaan pahimman yli. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin oloni normaaliksi, jopa epänormaalin hyväksi.

Tuntui että ensimmäistä kertaa vuosiin elin oikeasti – ja se elämäntyyli oli kallis. Aloitin uuden harrastuksen, johon upposi varusteineen, vakuutuksineen ynnä muine tilpehööreineen kymppitonni. Tarve tavata uusia ihmisiä oli kova, joten viikonloput ja välillä pikkulauantaitkin vietettiin keskustan yöelämässä. Harrastin ja puuhasin kaikkea mahdollista, vaikka vuorokauden tunnit eivät tuntuneetkaan riittävän. Lopulta kun asuntosäästötili oli kupattu tyhjiin, otin osamaksun ja käytin luottokortin tappiin. Tässä kohtaa kevään hurvittelun hintalappu oli rapiat 10 000 euroa.

Tuolloin myös kadotin sairaudentuntoni täysin. En kokenut itseäni enää masentuneeksi tai muutenkaan “päästäni vialliseksi”, vaan itsevarmaksi ja pystyväksi. Viimeisimmissä psykiatrini tekemissä kirjauksissa tuohon ajanjaksoon viitataan mielialalääkityksen laukaisemana maniana. Sittemmin olen lääkityksen asetuttua kohdilleen tipahtanut pilvilinnoistani takaisin maan pinnalle, ottanut laskimen kauniiseen käteen ja alkanut hiljalleen korjata tuhoja. Pahimmillaan oma tilanteeni oli 1000 euroa osamaksuissa, 3000 euroa käytettynä luottokortilta ja 7000 euron asuntosäästötili imettynä kuiviin. Puhumattakaan siitä, ettei 2500 euron nettopalkastani jäänyt noina kuukausina säästöön senttiäkään. Luojan kiitos en tuolloin hakenut esimerkiksi uutta luottokorttia, pikavippiä tai muuta lainaa. Ja luojan kiitos olin jo ennen tuota ajanjaksoa hankkiutunut avun piiriin ja tapasin säännöllisesti joko hoitajaa tai terapeuttia, vaikken itseäni aina sairaaksi kokenutkaan. Nämä kontaktit pitivät minut jotenkuten kiinni normaalissa elämässä, eikä tilanne päässyt riistäytymään kunnolla käsistä.


Huonoa velkaa kutsutaan syystäkin huonoksi velaksi. Elämänhallinnan pettäessä siihen on helppo turvautua. Sitä saa nopeasti ja vakuudettomasti (ja siksi tietysti myös suuremmalla korolla). Huonon velan ottamiseen löytyy lukemattomia syitä: esimerkiksi ahdas tai tukala elämäntilanne, työttömyys tai sairastuminen. Omat velkani ovat seurausta omituisesta ja ahdistavasta elämäntilanteesta, johon en osannut suhtautua fiksusti, sekä ongelmista mielenterveyden kanssa. Joku saattaa näihin todeta, että “ihan omaa tyhmyyttä“, ja juuri tällaisten kommenttien pelossa kirjoitan itsekin blogiani toistaiseksi anonyymisti. Esimerkiksi omien vanhempieni suusta en kestäisi tällaista kommenttia.

Velkaantumiseen saatavilla olevasta avusta minulla ei rehellisesti ole hajuakaan. Sen sijaan mielenterveyspalvelut ovat tulleet vuoden aikana hurjan tutuiksi. Haluankin myös omalta osaltani muistuttaa tämän vuoden mielenterveysviikon sanomasta:

Mistä tietää…
… että on aika hidastaa?
… että on masentunut?
… että ei voi hyvin?
… että läheinen ei voi hyvin?

Miten ikinä sitä nimitetäänkään, kun kaikki ei ole kohdallaan. Pelkästään se, että tämä ajatus tulee mieleen, on syy hakea ja saada apua. Sellaista ei olekaan, että hakisit apua liian pienestä syystä tai liian aikaisin.

Mielenterveyden Keskusliitto, 2020

Oma kontribuutioni vallitsevaan palkkakeskusteluun

Tilipäivä-ohjelma on tällä viikolla nostanut keskustelunaiheeksi palkat. Tästä innostuneena ajattelin siis valottaa omankin palkkakuittini sisältöä vähän tarkemmin.

Oma nettopalkkani on tällä hetkellä 3450 € kuukaudessa. Olen IT-alan toimistotyöläinen ja noudatan liukuvaa työaikaa (pääasiassa kuitenkin ma-pe 9-17), joten lisiä palkkaani ei tule, vaan se on kuukaudesta toiseen sama. Mahdolliset ylitöistä ja hälytyksistä kertyvät korvaukset pidän sen sijaan vapaina korkojen kera. Kerran vuodessa saatan saada pienen, lähinnä nimellisen bonuksen. Meidän yrityksessämme ei ole käytössä smartumeita tai lounasseteleitä, joten palkkani etuineen on tosiaankin hyvin tarkalleen tuo 3450 €.

Olen ollut saman työnantajan palveluksessa neljä vuotta. Aloittaessa palkkani oli 2600 €/kk, jonka jälkeen sitä on vastuiden lisääntyessä ja taitojen karttuessa nostettu noin kerran vuodessa. Aloite palkankorotukseen on aina tullut pomoltani, joten en voi sanoa olevani kummoinenkaan neuvottelija, vaan olen aina vain ottanut sen minkä olen saanut.

Palkkavertailun mukaan työtehtäväni keskipalkka on noin 3390 €, joten aika keskikastia tässä ollaan itsekin. Vaihtamalla työnantajaa voisin todennäköisesti nostaa palkkaani jonkin verran etenkin, jos ottaisin samalla esimiesvastuuta. Tällä hetkellä kuitenkin viihdyn työssäni mainiosti enkä kaipaa esimiestöihin.

Palkan suhteen minulla ei ole sen suurempia tavoitteita, mutta toki pyrin siihen, että kerran vuodessa minulle on syytä antaa palkankorotus. Käytännössähän tuo hoituu ihan siinä työn ohessa, pyrin olemaan aktiivinen ja kehittämään osaamistani sekä tuomaan firmalle lisäarvoa omilla ideoillani. Hyvin epäsuomalaiseen tapaan olen myös yrittänyt muistaa sanoa ääneen, mikäli olen mielestäni onnistunut jossain tehtävässä erityisen hyvin.

Joskus olen pohtinut, että n. 4000 €/kk olisi sellainen palkka, johon voisin olla täysin tyytyväinen. Todennäköisesti tässäkin asiassa nälkä kasvaa kuitenkin syödessä – minun alallani kun ei varsinaista maksimipalkkaa ole oikeastaan olemassa, toisin kuin hyvin tiukasti TESin taulukkopalkkoihin nojaavilla aloilla.

Ja mitä tulee itse palkkakeskusteluun aiheena – etenkin opiskeluajoilta tuttujen kavereiden kanssa olemme aina puhuneet palkoista hyvin avoimesti. Tiedän lähimpien, samalla alalla olevien ystävieni palkat, ja myös parisuhteessa ollessani tiesin tarkalleen puolisoni tulotason. Ja samoin olen näille ihmisille ollut itsekin palkastani avoin. Tiedän ainakin erään ystävän käyttäneen tätä palkkakeskusteluamme “kättä pidempänä” hänen neuvotellessaan itselleen palkankorotusta. Eli myös minun näkökulmastani avoimella palkkakeskustelulla ei voi kuin voittaa (poislukien se pieni ketutuksen hetki kun tajuat, että kaveri saa samasta duunista parempaa liksaa).

Teen vuosittain kymmeniä talkootyötunteja, mutta synnytystalkoisiin en osallistu

Ajattelinpa minäkin jäsennellä hiukan ajatuksiani jo pari viikkoa jatkuneeseen syntyvyyskeskusteluun liittyen.

Välillä tuntuu, että kaikki tämä uutisointi on suunnattu juuri minulle. Olenhan nainen parhaassa synnytysiässä. Olen hyväpalkkaisessa vakityössä, omistan asunnon ja parisuhteeni on jatkunut jo reilusti yli puoli vuosikymmentä. Joku voisi sanoa, että olosuhteet lapsen hankkimiselle ovat täydelliset.

“Täydellisen synnyttäjän” lisäksi olen korkeakoulutettu sekä varsin uraorientoitunut. Työviikon jälkeen olen niin piipussa, että 48 tunnin Netflix-maraton ei kuulosta lainkaan hullummalta viikonloppuaktiviteetilta. Kotoani löytyy “lapsenkorvike” eli koira, jonka kanssa harrastamiseen kulutan suuren osan niin ajallisista kuin rahallisistakin resursseistani. Inhoan kotitöitä, joten olen noutoruualla nautiskeleva minimalisti. Matkustelen mielelläni. Olen työmatkapyöräilijä, himokierrättäjä, kasvissyöjä, jonka ajatuksissa ilmastonmuutos pyörii päivittäin. Samalla olen hedonisti, joka ei jätä käyttämättä tilaisuutta lorvailuun ja itsensä hemmotteluun.

Yllä on listattu kaikki median suosikkisyyt lapsettomuudelle, mutta yksikään niistä ei ole juuri se syy, miksi itselläni ei ole lapsia. Kyllä, suhtaudun uraani vakavasti. Silti laitan työni joustamaan esimerkiksi silloin, kun harrastukset tai vapaa-aika sitä vaatii. En voi kuin kiitellä nykyisen työnantajani joustavuutta. Koiraharrastuksessa törmään jatkuvalla syötöllä äiteihin, joiden lapset ovat agilitykoiran ohjaksissa heti, kun asiasta mitään ymmärtävät. Ja toden puhuakseni tuollainen koko perheen yhteinen harrastaminen vaikuttaa aika hauskalta. Kotityöt… on sitä omien unelmien eteen ennenkin nähty vaivaa ja tehty uhrauksia. Matkailu lapsen kanssa vaikuttaa lähinnä asenne- ja tottumiskysymykseltä. Lapsen “ilmastohaittoja” voi kompensoida kasvattamalla jälkikasvustaan tiedostavaa ja vastuuntuntoista.

Julkisessa keskustelussa syyttävä sormi osoittaa niin poliittisia päätöksiä kuin hedonisteiksi heittäytyneitä milleniaalejakin. Yllättävän vähän palstatilaa on saanut oma syyni lapsettomuudelle; entä, jos sisäinen halu hankkia jälkikasvua yksinkertaisesti puuttuu? Muistelin taannoin, kuinka jo lapsena monet ystävistäni keskustelivat tulevien lastensa nimistä kärrätessään baby borneja ympäri naapurustoa. Itsekin toki leikin “kotista”, mutta lapsia tästä kodista ei tavallisesti löytynyt. Mies ja koiria kylläkin. DINKki jo pienestä pitäen? Paras ystäväni aloitti vauvakuumeen potemisen kaiketi siinä 13 ikävuoden tienoilla. Itse aloin tuolloin oivaltaa, että lastenhankinta on se normaali juttu. Kun 16-vuotiaana aloin ensimmäistä kertaa tapailla vastakkaisen sukupuolen edustajaa, tuli hän joskus pohtineeksi, kuinka monta lasta meillä sitten joskus olisi. Se juttu kuivui aikanaan kokoon ja hyvä niin – nyt reilu 10 vuotta myöhemmin hän on isä, ja minä onnellisesti lapseton.

Tunnustan pohtineeni lapsettomuuttani viime aikoina erityisen paljon. Kun katson taaksepäin huomaan, miten jo lapsille syötetään jatkuvalla tahdilla ajatusta seuraavasta sukupolvesta. Olen kipuillut lapsettomuusajatusten kanssa peläten, etten koskaan löydä vierelleni ihmistä, joka ei haluaisi lapsia. Kun sitten löysin sellaisen, “toisen samanlaisen”, pelkään hänen muuttavan mielensä. Tässä asiassa kun ei ole kaikkia osapuolia tyydyttävää kompromissia. Tahattomasti lapsettomille lapsiutelut tekevät ymmärrettävästi kipeää, mutta kipeältä tuntuu myös pahoittaa toiveikkaiden isovanhempiehdokkaiden mieli. Kipeältä tuntuu miettiä, iskeekö rakkaalle kumppanille vielä keski-iän kriisi ja kaipuu oman geeniperimän jatkamiselle. Kipeältä tuntuu kuulla, että vapaaehtoisesti lapsettoman täytyy olla jollain tapaa itsekäs ja tunnekylmä ihminen. Ja vituttaa lukea lehdestä, kuinka minä olen syypää huoltovajeeseen ja hupenevaan eläkepottiin samalla, kun painan töitä uraputkessa vuodesta toiseen ja maksan eläkemaksuja minimieläkkeen verran kuukaudessa. Huoltusuhdetta saa ja pitää pohtia, mutta olisi aika tunnustaa se tosiasia, ettei vapaaehtoinen lapsettomuuskaan ole aina helppo ja kivuton valinta. Lapsettomuusrauha kuuluu kaikille.