Uusia alkuja

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Ei kuitenkaan siksi, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut, vaan koska kaikelta touhuamiselta ei yksinkertaisesti ole jäänyt paukkuja blogin päivittämiseen ja talouden seurantaan. Nyt kun tilanne on taas normalisoitunut, yritän palailla säntillisempään talouskuriin ja jakamaan ajatuksiani ja numeroitani täällä blogissa.

Syy hiljaisuudelle? Ostin juuri asunnon. Alkukevät meni pitkälti asuntonäytöissä ja pankkien (virtuaali)tapaamisissa juostessa, ja viimein oikean kohteen ja pankin löydyttyä muutto ja pieni pintojen ja sisustuksen freesaus veivät lopun ajan. Nyt sitä kuitenkin asustellaan uudessa kodissa ja muuttohässäkkä tuntuu jo kaukaiselta muistolta.

Asunnonosto pienensi asumiskulujani muutamalla kympillä ja lisäsi asuinneliöitäni parillakymmenellä – ihan kiva diili siis. Muuton, lainajärjestelyjen ja sisustamisen vuoksi talouteni lukujen perässä ei ole tullut pysyteltyä, mutta viimein kaikki hankinnat on tehty.

Asuntokuvioiden ohella olen hieman järjestellyt laina-asioitani. Myin sijoitussalkkuni tyhjäksi asuntolainan käsirahaa varten. Lisäksi maksoin pois Anyfinin velkani ja lopetin luottokortin. Sijoittamisessa palasin sittemmin takaisin juurilleni ja tein pankkiini kuukausisäästösopimuksen indeksirahastoihin. Neljään rahastoon menee nyt 200 €/kk, ja jahka muuttoa varten ottamani pankin kulutusluotto on kuitattu ja olen taas päässyt kärryille talouteni luvuista, pyrin kasvattamaan summaa. Ensi kuun alkuun suunnittelin myös palaavani budjetoinnin pariin lähinnä pian saapuvien lomarahojen takia – olisi kurjaa jos ne vain katoavat tililtä jonninjoutavuuksiin.

Eli tällaista kuuluu tänne! Tämän kuun kulutusseurantaa en varmaankaan jaksa tehdä, sillä ostoksia on kertynyt paljon. Pienen yhteenvedon varoista ja veloista kirjaan kuitenkin kuun loppuun. Juuri nyt tuntuu todella hyvältä hypätä takaisin talouteni ohjastajan paikalle!

Black Friday -ostokseni

… tai oikeastaan pitänee puhua jo alkaneesta “Black Weekistä”. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla immuuni sille, unohtaa koko asian, mutta lähipiirissä se on tullut puheeksi ja työmatkallenikin on ilmestynyt toinen toistaan mustempia tarjouskylttejä.

Joten sorruin. Tavallaan.

Olen selannut kaikkien mahdollisten ja mahdottomien kauppojen nettisivut ja tarjouskuvastot läpi, jos kuitenkin löytäisin jonkin aivan ohittamattoman tarjouksen. Tutkin niin harrastusvälineitä, kodinsisustusta kuin elektroniikkaakin – enkä löytänyt mitään ostettavaa. Tämä kai on nyt sitä, että on vain ihan tyytyväinen siihen mitä jo on. Olen aikanaan tehnyt hankintoja isollakin rahalla, mutta pyrkien siihen, että tavarat ovat ajattomia ja makuni mukaisia sekä täyttävät tehtävänsä mahdollisimman hyvin. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, ja tunnustetaan, että vähän ylikin. Tänä vuonna hypetys tarttui kuitenkin alitajuntaani ja olisin saattanut sortua ostelemaan turhuuksia. Sen sijaan teinkin tämän arvokkaan havainnon, että mitä irtaimistoon tulee, on elämäni juuri nyt täydellistä. Se tuntuu mukavalta.

Täysin ilman Black Week -hankintoja en kuitenkaan ole ollut, vaan olen pyrkinyt hyödyntämään tarjouksia sellaisissa tuotteissa, joita muutenkin ostaisin. Tällä hetkellä näitä ovat piilolinssit, vitamiinit ja urheiluravinteet, joiden varastoa täytyisi joka tapauksessa täydentää parin kuukauden kuluessa. Harmillisesti tällaisissa kulutustuotteissa alennusprosentit eivät yleensä huitele siellä seitsemässäkympissä, mutta esimerkiksi -25 % piilolinsseistä on ihan mukava alennus, kun niihin kuitenkin tulee rahaa käytettyä. Yleensä huomaan uusien linssien tarpeen vasta kun viimeinen pari on jo käytössä, jolloin ei ole aikaa odotella tarjouksia.

Aidosti tarpeellisten black week -ostosten toivon keventävän alkuvuoden budjettia, mikä toivottavasti edistää vuoden 2021 tavoitteeni saavuttamista. Tästä minulle suht kunnianhimoisesta (mutta tällä kertaa hyvin suunnitellusta!) tavoitteesta lisää sitten joulun tienoilla. 🙂

Edit 25.11.2020: viimeinenkin suunniteltu tilaus on nyt tehty, ja ostosten hyödyllisyydestä huolimatta ostokrapula on melkoinen. Näinköhän saman shoppailufiiliksen saa tyydytettyä vertailemalla ja suunnittelemalla tällaisia pakollisiakin hankintoja aina oikein olan takaa? Olo on kuin olisin shopannut Zalandon tyhjäksi, mutta todellisuudessa olen vain vertaillut piilaritarjouksia.

Kuva © Ashkan Forouzani (Unsplash)

Huono velka iskee, kun olet haavoittuvimmillasi

Elämme parhaillaan Mielenterveysviikkoa (15.-22.11.), jonka kunniaksi ja josta inspiroituneena julkaisen tähänastisen blogihistoriani henkilökohtaisimman tekstin.

Katselin viikonloppuna lyhytdokumenttisarjan Some Deep Story, joka avaa erilaisia tarinoita velkaantumisen syistä ja seurauksista. Tarinat ovat karuja ja ajatuksia herättäviä, ja (valitettavasti) aina ajankohtaisia. Dokumentit herättivät pohtimaan myös omaa suhdettani velkaan. Huono velka terminä vilahtelee teksteissäni usein, ja vaikkei oma tilanteeni sen suhteen ole onneksi läheskään pahimmasta päästä, haluan avata omat kokemukseni aiheesta.

Oma suhteeni huonon velan kanssa alkoi oikeastaan viime syksynä. Erosin pitkästä parisuhteesta, jota seurasi valtava elämänmuutos; muutto uuteen osoitteeseen pika-aikataululla, yksin elämisen opettelu (parisuhde oli kestänyt koko siihenastisen aikuiselämäni), masennusdiagnoosi, yritykset hoitaa masennusta.

Eron jälkeen ostelu tuntui samaan aikaan sekä lohduttavalta että ansaitulta – olin ansainnut kaikkien vaikeuksien jälkeen jotain kivaa elämääni. Halusin sisustaa uuden kotini mieluisaksi, jotta elämänmuutoksen huonot puolet tuntuisivat hieman helpommilta kestää. Jätin erossa kaikki huonekalut eksälleni, sillä ajatus vanhojen kummitusten tuomisesta uuteen kotiin tuntui oksettavalta. Haavojen parantamiseksi aloin deittailla. Sängyn pohjalla vietettyjen viikkojen jälkeen olo oli homssuinen ja epäviehättävä, joten ostin lyhyessä ajassa ennätysmäärän vaatteita sekä kannoin säännöllisesti rahaa kauneushoitolaan. Olin ansainnut tuntea itseni jälleen viehättäväksi muiden silmissä.

Samaan aikaan ravasin lääkärissä, masennushoitajalla ja itse kustannetulla terapeutilla. Ka-ching, lauloi Terveystalon kassakone. Minulla todettiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sain huonoon olooni reseptin poikineen, oli unilääkettä, mielialan tasaajaa, bentsoja äkilliseen ahdistukseen ja beetasalpaajia paniikkikohtauksiin. Melkoinen cocktail, joka kuitenkin auttoi minut jaksamaan pahimman yli. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin oloni normaaliksi, jopa epänormaalin hyväksi.

Tuntui että ensimmäistä kertaa vuosiin elin oikeasti – ja se elämäntyyli oli kallis. Aloitin uuden harrastuksen, johon upposi varusteineen, vakuutuksineen ynnä muine tilpehööreineen kymppitonni. Tarve tavata uusia ihmisiä oli kova, joten viikonloput ja välillä pikkulauantaitkin vietettiin keskustan yöelämässä. Harrastin ja puuhasin kaikkea mahdollista, vaikka vuorokauden tunnit eivät tuntuneetkaan riittävän. Lopulta kun asuntosäästötili oli kupattu tyhjiin, otin osamaksun ja käytin luottokortin tappiin. Tässä kohtaa kevään hurvittelun hintalappu oli rapiat 10 000 euroa.

Tuolloin myös kadotin sairaudentuntoni täysin. En kokenut itseäni enää masentuneeksi tai muutenkaan “päästäni vialliseksi”, vaan itsevarmaksi ja pystyväksi. Viimeisimmissä psykiatrini tekemissä kirjauksissa tuohon ajanjaksoon viitataan mielialalääkityksen laukaisemana maniana. Sittemmin olen lääkityksen asetuttua kohdilleen tipahtanut pilvilinnoistani takaisin maan pinnalle, ottanut laskimen kauniiseen käteen ja alkanut hiljalleen korjata tuhoja. Pahimmillaan oma tilanteeni oli 1000 euroa osamaksuissa, 3000 euroa käytettynä luottokortilta ja 7000 euron asuntosäästötili imettynä kuiviin. Puhumattakaan siitä, ettei 2500 euron nettopalkastani jäänyt noina kuukausina säästöön senttiäkään. Luojan kiitos en tuolloin hakenut esimerkiksi uutta luottokorttia, pikavippiä tai muuta lainaa. Ja luojan kiitos olin jo ennen tuota ajanjaksoa hankkiutunut avun piiriin ja tapasin säännöllisesti joko hoitajaa tai terapeuttia, vaikken itseäni aina sairaaksi kokenutkaan. Nämä kontaktit pitivät minut jotenkuten kiinni normaalissa elämässä, eikä tilanne päässyt riistäytymään kunnolla käsistä.


Huonoa velkaa kutsutaan syystäkin huonoksi velaksi. Elämänhallinnan pettäessä siihen on helppo turvautua. Sitä saa nopeasti ja vakuudettomasti (ja siksi tietysti myös suuremmalla korolla). Huonon velan ottamiseen löytyy lukemattomia syitä: esimerkiksi ahdas tai tukala elämäntilanne, työttömyys tai sairastuminen. Omat velkani ovat seurausta omituisesta ja ahdistavasta elämäntilanteesta, johon en osannut suhtautua fiksusti, sekä ongelmista mielenterveyden kanssa. Joku saattaa näihin todeta, että “ihan omaa tyhmyyttä“, ja juuri tällaisten kommenttien pelossa kirjoitan itsekin blogiani toistaiseksi anonyymisti. Esimerkiksi omien vanhempieni suusta en kestäisi tällaista kommenttia.

Velkaantumiseen saatavilla olevasta avusta minulla ei rehellisesti ole hajuakaan. Sen sijaan mielenterveyspalvelut ovat tulleet vuoden aikana hurjan tutuiksi. Haluankin myös omalta osaltani muistuttaa tämän vuoden mielenterveysviikon sanomasta:

Mistä tietää…
… että on aika hidastaa?
… että on masentunut?
… että ei voi hyvin?
… että läheinen ei voi hyvin?

Miten ikinä sitä nimitetäänkään, kun kaikki ei ole kohdallaan. Pelkästään se, että tämä ajatus tulee mieleen, on syy hakea ja saada apua. Sellaista ei olekaan, että hakisit apua liian pienestä syystä tai liian aikaisin.

Mielenterveyden Keskusliitto, 2020

Pienistä puroista

Viime postauksessa vihjaisin puskurin olevan back in business, tosin surkealla 50,22 € saldolla. Ylijääneet rahani ovat puskurin sijaan valuneet huonojen velkojen maksuun, jotta saisin lainat maksettua pois ja pidettyä kokonaiskulut mahdollisimman matalalla. Jostain puskuriin on kuitenkin ilmestynyt pätäkkää. Olen käyttänyt ns. “pienten purojen” taktiikkaa, eli kaikki ylimääräiseksi luokiteltava tulo on siirretty puskuriin. Aiemmin olen samalla taktiikalla säästänyt pientä ekstraa mm. harrasteajoneuvon varusteisiin ja koiranpennun tarvikkeisiin.

Omalla kohdallani pienet purot ovat sekalainen seurakunta muutaman–kymmenen euron tulonlähteitä. FB-kirppareilla myyminen on ollut niistä tuottoisin (olen tänä vuonna myynyt tavaraa n. 600-700 euron edestä), mutta tämä kultakaivos alkaa olemaan loppuun kaluttu (luojan kiitos, kirpparimyynti on ihan hullun aikaavievää ja turha tavara nurkissa rassaa hermoja päivittäin). Uskoisin kirpparimyynneillä tienaavani loppuvuodesta maksimissaan 50 euroa. Sen jälkeen saanee taas tovin vartoa, että jokin tavara muuttuu silmissäni turhaksi.

Mennään siis pysyvämpisluontoisiin puroihin.

Ykkösenä on tietysti kuukausittain tilille kolahtavat S-bonukset. Lähikauppani on S-market ja tykkään tankata ABC:llä, sillä siellä on aina “vakiohyvä” varustelu ja palvelut. Muutoin en kiinnitä keskittämiseen sen suurempaa huomiota. Vuoden aikana S-bonuksia on kertynyt 56,06 €.

Toinen bonuspalvelu jota suosin on Mobify, josta mielestäni saa vaivaan nähden suht helppoa rahaa. Tänä vuonna olen kotiuttanut Mobifystä 67,44 euroa. Maksan sen kautta mm. vuokran ja luottokorttilaskun, ja pelkästä vuokrasta saan kuukausittain takaisin n. 2 euroa tekemättä mitään muuta kuin maksamalla laskun. Mobifyn kautta saa myös osasta verkkokauppoja bonusta, ja itsekin olen sen kautta ostanut mm. Fitnesstukusta. Liittymällä Mobifyyn käyttäen koodiani QRE1TJD8 saat 5 € aloitusbonuksen (ja minä saan saman 5 €). Toinen netissä toimiva bonuspalvelu on Bonusway, josta olen aikanaan kotiuttanut 45,55 €. Oma kokemukseni kuitenkin on, että Mobifyyn verrattuna Bonuswayn bonuksia saa odotella ihan mahdottoman kauan, mutta kauppavalikoima on parempi. Mikäli haluat kokeilla sitäkin, saat tämän linkin kautta rekisteröitymällä 5 € aloitusbonuksen (ja minä saan saman 5 €). Bonuksiin liittyen itseäni kiinnostaisi seuraavaksi kokeilla rahattoman naisen vinkkaaman Komplett Bankin luottokortin ja Mobifyn yhdistelmää. Komplett Bank kun maksaa sillä tehdyistä ostoksista hyvitystä, ja maksamalla laskun Mobifyn kautta voisin saada lisähyvityksen. Onkohan tämä liian hyvää ollakseen totta :’D ainakin Bank Norwegianin kortti täytyy lopettaa ennen uuden kortin hankkimista, ettei kohta olla taas samassa suossa.

Kolmas puro ovat netin maksetut kyselyt. Pidin näistä piiitkän tauon kun en nähnyt niitä vaivansa arvoisiksi, mutta nyt olen taas ottanut tavaksi tarkastaa avoimet kyselyt esimerkiksi odotusauloissa tai bussissa istuessani. Vuosien saatossa olen näiden kautta saanut karkeasti arvioituna n. 150-200 euron edestä hyötyä. Ensi vuodelle ajattelin heittää leikkimielisen haasteen ja katsoa, saisinko pienet koirani ruokittua kokonaan kyselypalkkioilla :’D Superlahjakorttien valikoimasta kun löytyy mm. Musti ja Mirri. Tässä lueteltuna tällä hetkellä käyttämäni palvelut:

  • Mielipidemaailman etuna on, että palkkiot voi PayPalin kautta nostaa suoraan rahana. Täältä olen nostanut 10 € jotka olen lisännyt suoraan puskurin jatkeeksi.
  • YouGov* tarjoaa mielestäni luetelluista palveluista harvimmin kyselyitä, joten sen kautta palkintojen saaminen tuppaa kestämään. Täältäkin olen kuitenkin kotiuttanut 50 euron superlahjakortin, mutta se oli prosessina varsin pitkä.
  • GallupForum tarjoaa varsin usein kyselyitä, joten superlahjakortin kotiuttaminen on nopeaa. Täältä olen kotiuttanut useamman kympin edestä lahjakortteja.
  • M3Panel* tarjoaa myös kyselyitä kohtalaisen usein, ja täälläkin tarjolla ovat samat superlahjakortit kuin muuallakin. Myös täältä olen kotiuttanut lahjakortteja muutamalla kymmenellä eurolla.

Ja neljäntenä purona mikä muukaan, kuin mikrosäästäminen. Käytössäni on kaksi pankkikorttia, joista kummastakin menee puskuriin 1 € per korttimaksu. Käytännössä säästöt ovat tätä kautta olleet 20-30 euron luokkaa. Tämä on ihan kiva ja huomaamaton tapa säästää, vaikka lisätuloksi sitä ei tietenkään voi laskea.

Tässäpä hyyyvin pitkästi pähkinänkuoressa se, mistä pieni puskurini tällä hetkellä koostuu. Toki pyrkimyksenä on jatkuvasti kasvattaa puskuria myös ihan suoraan palkasta sivuun siirretyllä rahalla, muutoin tuhannen euron tavoitteen saavuttamiseen kuluu sen kymmenen vuotta. Tavoitteeni puskurin valmistumisen aikataululle on venynyt ja venynyt, mutta mahtaisiko ainakin 500 euroa mennä vielä tänä vuonna rikki?! Sen jälkeen voisin paloitella BN-luottokorttini ja ottaa Komplett Bankin kokeiluun heti alkuvuodesta.

Ensi viikolla olisi taas tarkoitus palailla blogin puolella säästämisaiheisiin marraskuun välikatsauksen merkeissä, sekä mahdollisesti hiukan pohtia, miltä minun (toivottavasti kulutukseltaan kohtuullinen) jouluni tulee näyttämään 🙂

* Linkin kautta rekisteröitymällä saan pienen bonuksen omalle pistetililleni.

Rahamokani

Rahamokat ovat puhuttaneet blogeissa ja netin rahakeskusteluissa tällä viikolla, kiitos YLE:n jutun ja Julia Thurenin podcastin. Itsekin, ihan tavallinen erehtyväinen ihminen kun olen, mokailen rahan kanssa säännöllisin väliajoin. Välillä isommin, välillä pienemmin. Tässäpä oma syntilistani.

1. Ostan ensin, mietin maksuasioita sitten

Tämä on ansaitusti ykkösenä ja kesällä kertyneen huonon velan valossa erittäin ajankohtainen moka. Tähän olen toki syyllistynyt ennen viime kesääkin usein, mutta en koskaan tässä mittakaavassa. Usein löydän jotain “tärkeää” ostettavaa ja maksan klarnalla tai selaimeen tallennetuilla luottokortin tiedoilla, sillä en jaksa hakea pankkitunnuksia. Kun raha ei heti lähde tililtä, unohdan iloisesti koko laskun, kunnes jokusen viikon päästä laskusta tulee muistutus ja käyttötili onkin jo nollilla (yleensä jonkin uuden ostoksen seurauksena). Tästä syystä olen pohtinut luottokortista luopumista ja ajattelin selvittää, voinko jotenkin itse estää ostosten saamisen klarna-laskulle. Itsekuriini en luota enää tässä asiassa.

2. Laskut jäävät turhaan maksamatta

Tässä asiassa olen kuin YLE:n jutun mokailija. Ajoittaisesta himoshoppailusta huolimatta tililläni on yleensä rahaa laskuihin, mutta vätystelen niiden maksamisessa. En keksi tähän muuta järkevää syytä kuin laiskuus, mutta jokin tökkii henkisessäkin puolessa. Asiaa on puitu terapiassakin. Ongelmaan on hieman auttanut Mobifyn käyttöönotto; kirjaan laskut järjestelmään parin viikon välein, ja käyn kerran-pari kuussa katsomassa, pitäisikö minun maksaa jotain. Laskuista saatava ylimääräinen, vaikkakin pieni bonus motivoi minua jollain tapaa. Tänä vuonna olen Mobifyn kautta saanut takaisin 61 euroa, jotka olen ohjannut haavetililleni. Mikäli itse haluat kokeilla Mobifyä, saat antamalla rekisteröitymisen yhteydessä suosittelukoodini QRE1TJD8 viiden euron aloitusbonuksen (ja minä saan samansuuruisen bonuksen). Tykkään itse Mobifystä, sillä se auttaa hieman jäsentelemään sähköpostiin ja postiluukusta tulevien laskujen tulvaa, ja esimerkiksi pelkällä pakollisella vuokranmaksulla tienaan sen kautta noin 24 euroa vuodessa.

3. Olen pysäköintivirhemaksujen kruunaamaton kuningatar

Siis kuinka turhaa rahanmenoa! Kotikonnuillani tämän mokan hintalappu on 60 €/kerta. Tänä vuonna olen onnistunut mokailemaan itselleni “vasta” 120 euron laskun. Yleensä tilanne menee jotakuinkin niin, että ajan aamulla ei-vielä-ihan-täydessä-terässä töihin, ja jossain ruokiksen tienoilla muistan, että jätin pysäköinnin maksamatta. Tässä kohtaa hoidan pysäköintimaksuni yleensä Parkmanilla* työpöytäni äärestä, mutta välillä olen vain auttamattoman myöhässä.

*Rekisteröitymällä linkin kautta saamme kumpikin 10 euron edestä ilmaisia pysäköintejä.

4. Ostin ja myin ensiasuntoni vuoden sisällä

Mitäpä tähän sanomaan. Rahallisesti isoin mokani oli ostaa yhteinen ensiasunto suhteessa, joka oli tuomittu päättymään. Goodbye ASP-edut, tervetuloa varainsiirtovero. Hetken kyllä mietin listaanko tämän mokaksi, sillä yritän olla itselleni armollinen ja muistaa, että toimin tuolloin niin kuin tilanteessa parhaaksi näin. Mokan hintalappu: useita tonneja.

5. Pienet mokat perusarjessa, ns. “normihävikki”

Eilen nakkasin hitokseen kalliita, mutta homehtumaan ehtineitä avokadoja roskiin, hintalappu: 4 €. Unohdin hakea kirjastosta varaamani kirjan, hintalappu: 2 €. Unohdin näyttää opiskelijakorttia Clas Ohlsonilla, hintalappu: noin 7 €. Pienistä unohduksista tulee euron kulu siellä, toisen täällä. Nyt säästösyyskuussa olen yrittänyt terästäytyä ruokahävikin kanssa, mutta joskus arki vie mennessään eivätkä alkuviikon ruokasuunnitelmat pidäkään. Opiskelijakortti on puolestaan itselleni niin uusi kaveri, että vaatinee vielä totuttelua muistaa tarjota sitä joka paikassa. Koen itse, että tästä normihävikistä pääsee parhaiten eroon sillä, kun pitää itsestään huolta; kun kalenteri ei ole liian kiireinen ja kun pää on hyvien yöunien jäljiltä kirkas.

Säästösyyskuu + toiveikas tilannekatsaus

Moi pitkästä aikaa! Viime postauksessa puhuin tilannekatsauksesta, ja sellaisen olen nyt tämän postauksen loppuun rustaillut. Luonnoksissa tämän postauksen otsikkona oli “surullinen tilannekatsaus”, mutta hyvin käyntiin lähteneen säästösyyskuun ansiosta muutinkin sen toiveikkaaksi. Toiveikkaaksi siksi, että tällä hetkellä budjetti on pitänyt hienosti, ja saan todennäköisesti noihin huonoihin velkoihini tehtyä tässä kuussa vielä 200-500 euron ylimääräisen lyhennyksen. Nykyisellään huonoa velkaa on yhteensä 2.143 € (kesän pahimman kulutusrallin aikaan käytiin lähes neljässä tonnissa) ja lokakuuhun toivon siirtyväni noin 1.800 € velkataakan kanssa. Kovasti toivon, että nämä olisi maksettu vuoden loppuun mennessä, mutta saattaa olla, että tammi-helmikuulle jää vielä jotain. Sen jälkeen täytyy tosissaan pohtia luottokortin kohtaloa, ja viimeistään kun puskuri on kunnossa, suunnittelen irtisanovani sen.

Vuodenvaihteessa alkaa myös opintolainan takaisinmaksu rullata, jolloinka nettovarallisuuteni tullee kasvamaan ainakin sen 180 €/kk. Tästä kulusta saan lisäksi suurimman osan kuitattua tuoreella palkankorotuksella, jes! Myös asuntosäästöjen uudelleenkasaaminen on ollut mielen päällä. Tällä hetkellä olen elämässäni sen verran tuuliajolla, etten omistusasumista voisi harkitakaan, mutta terapeuttini kanssa totesimme, että asuntosäästöjen tuoma mielenrauha, se, että jos haluaisin ostaa asunnon, niin voisin, olisi mielelleni nyt hyvästä.

Tällä hetkellä olo on toden totta toiveikas ja tuntuu, että tilanne on pikkuhiljaa palailemassa hallintaan. Säästösyyskuu on terminä pyörinyt blogeissa kovasti, ja itse innostuin hyppäämään tässä asiassa kaverini kelkkaan. Vertaistuki asiassa on antanut ihan uutta buustia säästämiseen. Pitkästä aikaa en joudu odottamaan palkkapäivää kuin kuuta nousevaa, vaan tiedän, että rahat tulevat riittämään enemmän kuin hyvin. En olekaan muistanut, kuinka hyvältä ja rauhoittavalta se tuntuu. Vaikka elämässä sattuu ja tapahtuu ja mielenterveys aiheuttaa omat stressinsä, nyt tuntuu hyvältä, että edes yksi osa-alue elämässä on about hanskassa.

Ja loppuun tosiaan se tilannekatsaus…

Varat

Varoihin on laskettu kaikki rahat, jotka ovat muualla kuin käyttötilillä.

  • Nordnet 2.288,00 €

Velat

  • Svea osamaksu 366,74 €
  • Bank Norwegian -luottokortti 1.806,00 €
  • Opintolaina 20.520,29 €

Nettovarallisuus -20.375,03 €

Nuukailuviikko

Helmikuun ei voi sanoa olleen onnistunut ainakaan millään taloudellisella mittarilla (sen sijaan muilla asioilla mitattuna helmikuu oli aivan ihana kuukausi, palaillaan niihin talousasioihin tarkemmin alkuviikosta). Niinpä näin maaliskuun ensimmäisenä päivänä, kun palkkapäivään on vielä reilu viikko, sain huomata tilin huutavan tyhjyyttään. S-tilillä on 2,60 €, OP:n käyttötilillä 7,64 € ja lompakossa pyöri 10 euron setelin kaverina pari kolikkoa. Mikrosäästötilillä olisi vielä satanen katetta, mutta niihin en uskalla koskea, sillä viikolle on tiedossa vielä pari pakollista menoa. Hohhoijjaa!

Niinpä osin pakon sanelemana, ja koska en haluaisi kajota luottokorttiin, on tiedossa nuukailuviikko. Starttasin viikon jo tänään kauppareissulla, jota varten minulla oli rahaa noin 15 euroa. Tätäkin varten jouduin palauttamaan vielä pullotkin, voi nolous. Ihan tulee opiskeluajat mieleen. Jääkaappi ei onneksi ollut täynnä tyhjää ja pakastimessakin on parin aterian ainekset. Siispä 15 euroa kourassa suuntasin kauppaan viikon ruokatarpeet silmissä kiiluen.

  • Kaupasta mukaan lähti:
    • 3 omenaa 1,01 €
    • 4 Kaslink-kauravälipalaa töihin 3,16 €
    • Paprika 0,88 €
    • 4 riisipiirakkaa 1,00 €
    • Rasvaton maito 0,69 €
    • Porkkanapussi 1,19 €
    • Margariini 0,72 €
    • Raejuusto 1,98 €
    • Kananmunat 1,45 €
    • Kurkku 0,57 €
  • Yhteensä: 11,05 € (vähennetty pullonpalautus 1,75 €)

Tavallisestihan suosin kaupassa esimerkiksi Beceliä ja luomumunia, mutta hätä ei lue lakia. Yhdessä kaapissa olevien ruokatarpeiden kanssa ostokseni muuttuvat makaronilaatikoksi, teeleiviksi ja wokiksi. Viikko pelastettu.

Tavallaan kaupassakäynti tavallisesta poikkeavalla budjetilla oli varsin mielenkiintoista (katsotaan olenko viikon lopussa yhä samaa mieltä). Voisiko tähän tottua? Tällä reseptillä kuukausittaisista 300 euron ruokakuluistani saisi karsittua jopa puolet pois. Nuukaillaan nyt ainakin tämä viikko ja katsotaan, tulisiko nuukailusta jopa tapa. Sen tiedän, että pakon edessä en halua enää joutua nuukailemaan, joten taas kerran kulutusta kuriin maaliskuussa…

Hengissä.

Täällä mä oon.

Sitten viimeisimmän päivityksen on elämässä sattunut ja tapahtunut. Pennoon en ole koskenutkaan viikkoihin.

Ylläriero heitti elämän ylösalaisin ja laittoi allekirjoittaneen lähes vuodepotilaaksi.

Mutta täällä mä nyt oon, taas. Hengissä. Hemmetin hauras, mutta kuulemma niin vahva, ettei oo toista. Tyyppi, joka aina nousee jaloilleen, järjestää asiat ja jatkaa eteenpäin. Terapeutin ja unilääkkeiden turvin, mutta mitäs pienistä. Eteenpäin.

En voi kuin kiittää omaa järkeäni, kun tässä syksyn aikana maksoin luottokortin pois ja aloin kerätä puskuria. Sen puskurin turvin pääsen nyt muuttamaan pikavauhtia omaan asuntoon. Siihen se puskuri sitten sulaakin, mutta kriiseihinhän se oli tarkoitettukin. En tosin suunnitellut käyttäväni sitä ihan tämän kokoluokan sekasotkun selvittelyyn.

Kuluttamalla onnea

Kuluseurantajakson lähestyessä olen herännyt pohtimaan, miksi oma kuluttamiseni on kuukaudesta toiseen pielessä. Miksi raha valuu käsistäni kuin huomaamatta? Miksi ostettuani yhden asian, keksin jo seuraavan? Miksi kuukaudesta toiseen säästöön asti päätyy vain hiluja? Mihin ihmeeseen se raha katoaa ja miksi?

Huomaan kerääväni koko ajan päähäni listaa siitä, mitä tarvitsisi ostaa. Uusi kenkäteline, parempi reppu, säilytyslaatikoita eteisen kaappiin. Elämästäni puuttuu aina vielä se yksi juttu. Sitten asiat ovat paremmin, arki kätevämpää, kodin sisutus valmis.

Konmaritin kotimme 2016. Tiedän, ettei kuluttaminen tee minua onnelliseksi tai helpota arkeani. Ennen pitkää suurin osa tavarasta muuttuu sellaiseksi “mikä hitto tää on, miksi oon ostanut tän, ja miksi ihmeessä oon säilönyt tätä kaikki vuodet”. Poikkeuksiakin on, tietysti. Monet tavaroistani ovat kulkeneet mukanani lapsuudenkodista asti. Mutta keskimäärin tulos on ollut tuo ikävämpi; himoittu tavara muuttuu hiljalleen turhaksi roinaksi.

Konmari on kyllä muuttanut kulutuskäyttäytymistäni. Ennen ostin rahan ja paremman puutteessa ihan kivoja asioita. Sellaisia asioita, joissa joku pikkujuttu jäi kaihertamaan ja sattui silmään aina ohimennen. Nykyisin taas ostan juuri sitä mitä haluan, tai jos en löydä sopivaa, olen ilman. Sinänsä hyvä suuntaus. Täydellisyydentavoitteluni on kuitenkin johtanut esimerkiksi 100 euron kenkätelineen ostamiseen. Siis ihan järjetön summa rahaa kenkätelineestä! Pikkuhiljaa olen korvannut noita ihan kivoja oikeasti, aidosti ja täysin 100 % kivoilla jutuilla. Rahaa on palanut. Ihan perhanasti. Josko pikkuhiljaa nuo ihan kivat alkaisivat loppua meidän kotoa. Keksin sitten varmaan taas jotain uutta. Täydellisyydentavoittelu on kallis harrastus. Voisinko seuraavaksi tavoitella täydellisyyttä säästämisen saralla?

Täydellisyydentavoittelun ohella rahani katoavat lupauksiin helposta, stressittömästä arjesta. Tai yksinkertaisesti stressipäissäni tekemiin huonoihin valintoihin. Kun lomat ovat harvinaista herkkua, menen all in – haluan suoria lentoja, ainakin neljä tähteä, all inclusivea, kuohujuomaa, hemmotteluhoitoja. Kun duunipäivä vie mehut, haluan hyvää (lohtu) noutoruokaa nopeasti. Kun työviikko on taputeltu, en halua kyykistyä nappaamaan viikonloppuviiniäni alahyllyltä, enkä halua valita suklaan ja sipsien välillä, vaan otan molemmat. Kun en jaksa illalla laittaa seuraavan päivän lounasta valmiiksi, maksan buffet-lounaasta 11 €. Pitkässä juoksussa tahtoisin lyhentää työaikaani. Tällöin uskoisin myös tällaisen stressiostelun vähenevän, mutta toisaalta en uskalla lyhentää työviikkoani ennen kuin kulutus on kunnossa. Lyhyempää työaikaa kun ei ole kovin tervettä kompensoida luottokortilla.

Huomaan, että monet hankinnoistani ovat luvanneet minulle helpompaa, rennompaa arkea. Virherkasvit lupaavat raikasta ilmaa ja rauhoittunutta mieltä. Ja kun ne huonossa hoidossani heittävät lusikan nurkkaan, tunnen kaikkea muuta kuin rentoutta. Uudet vaatteet lupaavat kaupassa pitää minut kuivana ja lämpimänä ja virkistää mieltäni vaihtelulla. Pyykkipäivänä kiroan ylisuuren vaatekokoelmani alimpaan helvettiin. Se pirun kallis kenkäteline lupasi minulle siistin eteisen, mutten oikeasti jaksa asetella kenkiäni telineeseen, vaan potkaisen ne jaloistani läjäksi eteisen nurkkaan.

Kuluttaminen tuo elämääni paljon onnea – mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ostoksissa suurin onni tuntuu tulevan haaveilusta, sillä jo korttinumeroa kirjoittaessani alkaa huono omatunto painaa. Paketin saavuttua en usein jaksaisi hakea sitä. Kun työpäivän aikana haaveilen noutosushista, olen onnellinen. Kun sitten väsyneenä ja aivan liian nälkäisenä syön koko annoksen viiteen minuuttiin, huomaan, että saman elämyksen olisi tarjonnut vaikkapa pakastettu makaroonilaatikko (jos sellaista joskus jaksaisin tehdä). Loppujen lopuksi kulutan aika paljon rahaa vain laiskuuttani, ilman että se merkittävästi nostaa hyvinvointiani.

22 palaa pikaista onnea.

Säästäminen vaatisi sitä, että jaksaisi olla vähän skarppi. Jaksaisi illalla laittaa eväät valmiiksi. Jaksaisi paikata lapasista peukalon, niin ei tarvitsisi lähteä kaupoille (kun en reikäisiä kuitenkaan raaski laittaa roskiin). Jaksaisi tehdä sitä makaroonilaatikkoa pakkaseen, niin ei tarvitsisi rynnätä töistä lähimpään noutoravintolaan jonottamaan. Ja ennen kaikkea pitäisi jaksaa miettiä ja varautua, suunnitella elämää hiukan pidemmälle kuin seuraavaan ateriaan.

Tämän tajunnanvirran siivittämänä suuntaan loppuvuoteen ja kohti parempaa taloudellista itsetuntemusta. Huonot puoleni jo tiedänkin, mutta katsotaan, saisiko palan perfektionismistani suunnattua kuluseurantaan ja säästämiseen niin, että sisäinen laiskurinikin jaksaa pysyä haasteessa mukana.

Teen vuosittain kymmeniä talkootyötunteja, mutta synnytystalkoisiin en osallistu

Ajattelinpa minäkin jäsennellä hiukan ajatuksiani jo pari viikkoa jatkuneeseen syntyvyyskeskusteluun liittyen.

Välillä tuntuu, että kaikki tämä uutisointi on suunnattu juuri minulle. Olenhan nainen parhaassa synnytysiässä. Olen hyväpalkkaisessa vakityössä, omistan asunnon ja parisuhteeni on jatkunut jo reilusti yli puoli vuosikymmentä. Joku voisi sanoa, että olosuhteet lapsen hankkimiselle ovat täydelliset.

“Täydellisen synnyttäjän” lisäksi olen korkeakoulutettu sekä varsin uraorientoitunut. Työviikon jälkeen olen niin piipussa, että 48 tunnin Netflix-maraton ei kuulosta lainkaan hullummalta viikonloppuaktiviteetilta. Kotoani löytyy “lapsenkorvike” eli koira, jonka kanssa harrastamiseen kulutan suuren osan niin ajallisista kuin rahallisistakin resursseistani. Inhoan kotitöitä, joten olen noutoruualla nautiskeleva minimalisti. Matkustelen mielelläni. Olen työmatkapyöräilijä, himokierrättäjä, kasvissyöjä, jonka ajatuksissa ilmastonmuutos pyörii päivittäin. Samalla olen hedonisti, joka ei jätä käyttämättä tilaisuutta lorvailuun ja itsensä hemmotteluun.

Yllä on listattu kaikki median suosikkisyyt lapsettomuudelle, mutta yksikään niistä ei ole juuri se syy, miksi itselläni ei ole lapsia. Kyllä, suhtaudun uraani vakavasti. Silti laitan työni joustamaan esimerkiksi silloin, kun harrastukset tai vapaa-aika sitä vaatii. En voi kuin kiitellä nykyisen työnantajani joustavuutta. Koiraharrastuksessa törmään jatkuvalla syötöllä äiteihin, joiden lapset ovat agilitykoiran ohjaksissa heti, kun asiasta mitään ymmärtävät. Ja toden puhuakseni tuollainen koko perheen yhteinen harrastaminen vaikuttaa aika hauskalta. Kotityöt… on sitä omien unelmien eteen ennenkin nähty vaivaa ja tehty uhrauksia. Matkailu lapsen kanssa vaikuttaa lähinnä asenne- ja tottumiskysymykseltä. Lapsen “ilmastohaittoja” voi kompensoida kasvattamalla jälkikasvustaan tiedostavaa ja vastuuntuntoista.

Julkisessa keskustelussa syyttävä sormi osoittaa niin poliittisia päätöksiä kuin hedonisteiksi heittäytyneitä milleniaalejakin. Yllättävän vähän palstatilaa on saanut oma syyni lapsettomuudelle; entä, jos sisäinen halu hankkia jälkikasvua yksinkertaisesti puuttuu? Muistelin taannoin, kuinka jo lapsena monet ystävistäni keskustelivat tulevien lastensa nimistä kärrätessään baby borneja ympäri naapurustoa. Itsekin toki leikin “kotista”, mutta lapsia tästä kodista ei tavallisesti löytynyt. Mies ja koiria kylläkin. DINKki jo pienestä pitäen? Paras ystäväni aloitti vauvakuumeen potemisen kaiketi siinä 13 ikävuoden tienoilla. Itse aloin tuolloin oivaltaa, että lastenhankinta on se normaali juttu. Kun 16-vuotiaana aloin ensimmäistä kertaa tapailla vastakkaisen sukupuolen edustajaa, tuli hän joskus pohtineeksi, kuinka monta lasta meillä sitten joskus olisi. Se juttu kuivui aikanaan kokoon ja hyvä niin – nyt reilu 10 vuotta myöhemmin hän on isä, ja minä onnellisesti lapseton.

Tunnustan pohtineeni lapsettomuuttani viime aikoina erityisen paljon. Kun katson taaksepäin huomaan, miten jo lapsille syötetään jatkuvalla tahdilla ajatusta seuraavasta sukupolvesta. Olen kipuillut lapsettomuusajatusten kanssa peläten, etten koskaan löydä vierelleni ihmistä, joka ei haluaisi lapsia. Kun sitten löysin sellaisen, “toisen samanlaisen”, pelkään hänen muuttavan mielensä. Tässä asiassa kun ei ole kaikkia osapuolia tyydyttävää kompromissia. Tahattomasti lapsettomille lapsiutelut tekevät ymmärrettävästi kipeää, mutta kipeältä tuntuu myös pahoittaa toiveikkaiden isovanhempiehdokkaiden mieli. Kipeältä tuntuu miettiä, iskeekö rakkaalle kumppanille vielä keski-iän kriisi ja kaipuu oman geeniperimän jatkamiselle. Kipeältä tuntuu kuulla, että vapaaehtoisesti lapsettoman täytyy olla jollain tapaa itsekäs ja tunnekylmä ihminen. Ja vituttaa lukea lehdestä, kuinka minä olen syypää huoltovajeeseen ja hupenevaan eläkepottiin samalla, kun painan töitä uraputkessa vuodesta toiseen ja maksan eläkemaksuja minimieläkkeen verran kuukaudessa. Huoltusuhdetta saa ja pitää pohtia, mutta olisi aika tunnustaa se tosiasia, ettei vapaaehtoinen lapsettomuuskaan ole aina helppo ja kivuton valinta. Lapsettomuusrauha kuuluu kaikille.