Uusia alkuja

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Ei kuitenkaan siksi, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut, vaan koska kaikelta touhuamiselta ei yksinkertaisesti ole jäänyt paukkuja blogin päivittämiseen ja talouden seurantaan. Nyt kun tilanne on taas normalisoitunut, yritän palailla säntillisempään talouskuriin ja jakamaan ajatuksiani ja numeroitani täällä blogissa.

Syy hiljaisuudelle? Ostin juuri asunnon. Alkukevät meni pitkälti asuntonäytöissä ja pankkien (virtuaali)tapaamisissa juostessa, ja viimein oikean kohteen ja pankin löydyttyä muutto ja pieni pintojen ja sisustuksen freesaus veivät lopun ajan. Nyt sitä kuitenkin asustellaan uudessa kodissa ja muuttohässäkkä tuntuu jo kaukaiselta muistolta.

Asunnonosto pienensi asumiskulujani muutamalla kympillä ja lisäsi asuinneliöitäni parillakymmenellä – ihan kiva diili siis. Muuton, lainajärjestelyjen ja sisustamisen vuoksi talouteni lukujen perässä ei ole tullut pysyteltyä, mutta viimein kaikki hankinnat on tehty.

Asuntokuvioiden ohella olen hieman järjestellyt laina-asioitani. Myin sijoitussalkkuni tyhjäksi asuntolainan käsirahaa varten. Lisäksi maksoin pois Anyfinin velkani ja lopetin luottokortin. Sijoittamisessa palasin sittemmin takaisin juurilleni ja tein pankkiini kuukausisäästösopimuksen indeksirahastoihin. Neljään rahastoon menee nyt 200 €/kk, ja jahka muuttoa varten ottamani pankin kulutusluotto on kuitattu ja olen taas päässyt kärryille talouteni luvuista, pyrin kasvattamaan summaa. Ensi kuun alkuun suunnittelin myös palaavani budjetoinnin pariin lähinnä pian saapuvien lomarahojen takia – olisi kurjaa jos ne vain katoavat tililtä jonninjoutavuuksiin.

Eli tällaista kuuluu tänne! Tämän kuun kulutusseurantaa en varmaankaan jaksa tehdä, sillä ostoksia on kertynyt paljon. Pienen yhteenvedon varoista ja veloista kirjaan kuitenkin kuun loppuun. Juuri nyt tuntuu todella hyvältä hypätä takaisin talouteni ohjastajan paikalle!

Yksinkertaisemmalla arjella puhtia säästämiseen

*Kirjoitus sisältää tähdellä merkittyjä affiliate-linkkejä*

Vuodelle 2021 minulla on tavoitteena nostaa nettovarallisuuttani 10 000 eurolla. Olen pohdiskellut ja taas pohdiskellut kuinka sen saavuttaisin, ja miksi aiemmat vuodet tuntuvat olevan toinen toisensa jälkeen miinusmerkkisiä tai niukasti plussalla. Selkein syy tuntuu olevan se, millaista arkeni on. Olen työviikon aikana kiireinen ja väsynyt – tämä ajaa hakemaan hyvää oloa herkuttelusta, tupakoinnista ja shoppailusta ja muutoinkin vähentää voimia tehdä fiksuja ratkaisuja, kuten kokkailla lounaseväitä arkipäiville.

Tämän täytyy nyt muuttua. En jaksa enää kulkea viittä päivää viikossa sumussa omituisella autopilot-asetuksella.

Vuonna 2020 otin jo hyviä ensiaskeleita parempaan arkeen. Minimalisoin kodistani kassikaupalla ylimääräistä, sotkuksi kertyvää tavaraa. Nykyinen maailmankatsomukseni tavaroiden suhteen tuntuu olevan lähinnä, että se mikä voi mennä sotkuun, menee sotkuun. Jokainen ylimääräinen tavara on potentiaalinen turhan sotkun alkulähde. Lisäksi aloitin vuosien jahkailun jälkeen psykoterapian. Hain myös lääkärin apua mielenterveyteeni. Aloitin vuosien tauon jälkeen harrastamaan taas liikuntaa.

Tuntuu että vuonna 2021 olisikin enemmänkin aika hienosäädölle. Viedä elämästä pois asioita, jotka rasittavat eivätkä tuo hyvää oloa, ja tuoda tilalle mukavia asioita tai… ei mitään. Lisää nolla-aikaa, aikaa jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Opetella sanomaan ei, kun jokin mielen perukoilla niin kehottaa.

Olemme terapeuttini kanssa puhuneet paljon oman olon kuuntelusta. Tällä hetkellä, kun on yhä iltaisin pimeää ja itselläni veto pois, kertoo oma oloni, että kalenteria ei nyt buukata täyteen. Niinpä ilmoitin yhteen harrastuksistani, että tammi-helmikuussa minua ei tule siellä näkymään. Lisäksi olen ottanut tavaksi olla toisen päivän viikonlopusta ihan vain kotosalla akkuja lataamassa. Niin kivaa ohjelmaa kuin kaveriporukkani viikonlopuissa yleensä onkin, ei pääni jaksa tällä hetkellä liikaa kivaakaan. Joten viikonloppuinen 24 tunnin nolla-aika saa olla ja pysyä toistaiseksi.

Joululomalta kotiutuessani koin valtaisaa ärsytystä ja ahdistusta. Olen koittanut pohtia sen alkulähdettä, ja ainakin epäjärjestys ja tekemistä odottavat asiat olivat sellaisia, että ne tuntuivat vyöryvän päälleni heti kotioven avattuani. Niinpä vuodelle 2021 yritän kerätä vähemmän mahdollisesti keskeneräisiksi jääviä projekteja – valokuvien organisointia, käsitöitä, you name it. Tavoite: yksi projekti kerrallaan. Jos kotona on epäjärjestystä, yritän malttaa olla aloittamatta kirjaa tai käsityötä, vaan hoitaa ensin siivouksen alta pois. Eikä niin, että keittiössä on kaaos, nurkassa odottelee keskeneräinen makramee-amppeli, sohvapöydällä on sukkapuikot ja koirien kynnet ovat päässeet venähtämään pitkiksi. Tuollainen “projektimäärä” on myrkkyä rentoutusta kaipaaville aivoilleni.

Ruokahuoltoa olisi myös tarpeen yksinkertaistaa. Olen onnistunut vähentämään kauppareissuja, mutta käyn yhä kaupassa 2-3 kertaa viikossa enkä pidä siitä yhtään. Kerta viikkoon olisi ideaali, ja sekin mielellään työmatkaan sovitettuna. Olen viimeiset puoli vuotta syönyt melko huonosti, mikä sekin näkyy omassa olossa. Täytyisi keksiä kotiin jotain nopeita, hyvin säilyviä välipaloja, etten sitten nälkäisenä hakisi lähikaupasta berliininmunkkia.

Tänä vuonna olen toden teolla oppinut, että luonto on itselleni paras paikka rentoutua, ja teinkin kesän aikana useita viikonloppuretkiä kansallispuistoihin. Tästä haluan pitää kiinni, ja jopa lisätä määrää. Nyt kun varustus on kunnossa, ei tämä harrastus maksa kuin bensan ja eväiden verran. Tahtoisin myös näin kylmänä aikana käydä useammin päiväreissuilla, sillä olen huomannut lyhyenkin reissun lataavan akkuja ja parantavan unta. Eli tulevanakin vuonna yritän suunnata ruutujen ääreltä luontoon.

Paljon olen pohtinut myös sitä, kuinka työstä saisi vähemmän kuormittavaa. Olenkin ajatellut etäillä ensi vuonna ainakin yhden päivän joka viikko. Tällöin saan esimerkiksi pesukoneet pyöritettyä työpäivän ja taukojen lomassa, eikä iltaa tarvitse uhrata kokonaan niille. Voin myös kesken päivän poiketa valoisalla koirien kanssa lenkille, ja jatkaa töitä hieman pidemmälle iltaan. Työajan lyhentäminen houkuttelee minua jatkuvasti, mutta en nykyisessä taloustilanteessani halua vielä mennä siihen. Mutta otetaan nyt jotain pieniä edistysaskeleita edes. Ostin itselleni Adlibrikseltä myöhäiseksi joululahjaksi Marie Kondon (olen fani!!) “Työnilon löytämisen taika” -kirjan, josta ehkä löytyisi myös jotain uutta vinkkiä. Yllätyksekseni Teemu Kunnon “Minimalismi”-kirjassakin oli pari hyvää vinkkiä työhommiin, joten suositus sillekin.

Näin postauksen päätyttyä huomaan ilokseni, että paljon oikeita asioita on jo tehty. Se luo uskoa siihen, että ensi vuonnakin onnistun taas parantamaan elämääni ainakin jollain tapaa. Masennus ja uupumus tuovat omat hankaluutensa sujuvan arjen pyörittämiseen, mistä tuppaa tulemaan ikävä oravanpyörä, jossa uupuneena ei jaksa tehdä asioita, jotka siihen uupumukseen auttaisivat. Mutta posilla kohti uutta vuotta!

Black Friday -ostokseni

… tai oikeastaan pitänee puhua jo alkaneesta “Black Weekistä”. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla immuuni sille, unohtaa koko asian, mutta lähipiirissä se on tullut puheeksi ja työmatkallenikin on ilmestynyt toinen toistaan mustempia tarjouskylttejä.

Joten sorruin. Tavallaan.

Olen selannut kaikkien mahdollisten ja mahdottomien kauppojen nettisivut ja tarjouskuvastot läpi, jos kuitenkin löytäisin jonkin aivan ohittamattoman tarjouksen. Tutkin niin harrastusvälineitä, kodinsisustusta kuin elektroniikkaakin – enkä löytänyt mitään ostettavaa. Tämä kai on nyt sitä, että on vain ihan tyytyväinen siihen mitä jo on. Olen aikanaan tehnyt hankintoja isollakin rahalla, mutta pyrkien siihen, että tavarat ovat ajattomia ja makuni mukaisia sekä täyttävät tehtävänsä mahdollisimman hyvin. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, ja tunnustetaan, että vähän ylikin. Tänä vuonna hypetys tarttui kuitenkin alitajuntaani ja olisin saattanut sortua ostelemaan turhuuksia. Sen sijaan teinkin tämän arvokkaan havainnon, että mitä irtaimistoon tulee, on elämäni juuri nyt täydellistä. Se tuntuu mukavalta.

Täysin ilman Black Week -hankintoja en kuitenkaan ole ollut, vaan olen pyrkinyt hyödyntämään tarjouksia sellaisissa tuotteissa, joita muutenkin ostaisin. Tällä hetkellä näitä ovat piilolinssit, vitamiinit ja urheiluravinteet, joiden varastoa täytyisi joka tapauksessa täydentää parin kuukauden kuluessa. Harmillisesti tällaisissa kulutustuotteissa alennusprosentit eivät yleensä huitele siellä seitsemässäkympissä, mutta esimerkiksi -25 % piilolinsseistä on ihan mukava alennus, kun niihin kuitenkin tulee rahaa käytettyä. Yleensä huomaan uusien linssien tarpeen vasta kun viimeinen pari on jo käytössä, jolloin ei ole aikaa odotella tarjouksia.

Aidosti tarpeellisten black week -ostosten toivon keventävän alkuvuoden budjettia, mikä toivottavasti edistää vuoden 2021 tavoitteeni saavuttamista. Tästä minulle suht kunnianhimoisesta (mutta tällä kertaa hyvin suunnitellusta!) tavoitteesta lisää sitten joulun tienoilla. 🙂

Edit 25.11.2020: viimeinenkin suunniteltu tilaus on nyt tehty, ja ostosten hyödyllisyydestä huolimatta ostokrapula on melkoinen. Näinköhän saman shoppailufiiliksen saa tyydytettyä vertailemalla ja suunnittelemalla tällaisia pakollisiakin hankintoja aina oikein olan takaa? Olo on kuin olisin shopannut Zalandon tyhjäksi, mutta todellisuudessa olen vain vertaillut piilaritarjouksia.

Kuva © Ashkan Forouzani (Unsplash)

Huono velka iskee, kun olet haavoittuvimmillasi

Elämme parhaillaan Mielenterveysviikkoa (15.-22.11.), jonka kunniaksi ja josta inspiroituneena julkaisen tähänastisen blogihistoriani henkilökohtaisimman tekstin.

Katselin viikonloppuna lyhytdokumenttisarjan Some Deep Story, joka avaa erilaisia tarinoita velkaantumisen syistä ja seurauksista. Tarinat ovat karuja ja ajatuksia herättäviä, ja (valitettavasti) aina ajankohtaisia. Dokumentit herättivät pohtimaan myös omaa suhdettani velkaan. Huono velka terminä vilahtelee teksteissäni usein, ja vaikkei oma tilanteeni sen suhteen ole onneksi läheskään pahimmasta päästä, haluan avata omat kokemukseni aiheesta.

Oma suhteeni huonon velan kanssa alkoi oikeastaan viime syksynä. Erosin pitkästä parisuhteesta, jota seurasi valtava elämänmuutos; muutto uuteen osoitteeseen pika-aikataululla, yksin elämisen opettelu (parisuhde oli kestänyt koko siihenastisen aikuiselämäni), masennusdiagnoosi, yritykset hoitaa masennusta.

Eron jälkeen ostelu tuntui samaan aikaan sekä lohduttavalta että ansaitulta – olin ansainnut kaikkien vaikeuksien jälkeen jotain kivaa elämääni. Halusin sisustaa uuden kotini mieluisaksi, jotta elämänmuutoksen huonot puolet tuntuisivat hieman helpommilta kestää. Jätin erossa kaikki huonekalut eksälleni, sillä ajatus vanhojen kummitusten tuomisesta uuteen kotiin tuntui oksettavalta. Haavojen parantamiseksi aloin deittailla. Sängyn pohjalla vietettyjen viikkojen jälkeen olo oli homssuinen ja epäviehättävä, joten ostin lyhyessä ajassa ennätysmäärän vaatteita sekä kannoin säännöllisesti rahaa kauneushoitolaan. Olin ansainnut tuntea itseni jälleen viehättäväksi muiden silmissä.

Samaan aikaan ravasin lääkärissä, masennushoitajalla ja itse kustannetulla terapeutilla. Ka-ching, lauloi Terveystalon kassakone. Minulla todettiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sain huonoon olooni reseptin poikineen, oli unilääkettä, mielialan tasaajaa, bentsoja äkilliseen ahdistukseen ja beetasalpaajia paniikkikohtauksiin. Melkoinen cocktail, joka kuitenkin auttoi minut jaksamaan pahimman yli. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin oloni normaaliksi, jopa epänormaalin hyväksi.

Tuntui että ensimmäistä kertaa vuosiin elin oikeasti – ja se elämäntyyli oli kallis. Aloitin uuden harrastuksen, johon upposi varusteineen, vakuutuksineen ynnä muine tilpehööreineen kymppitonni. Tarve tavata uusia ihmisiä oli kova, joten viikonloput ja välillä pikkulauantaitkin vietettiin keskustan yöelämässä. Harrastin ja puuhasin kaikkea mahdollista, vaikka vuorokauden tunnit eivät tuntuneetkaan riittävän. Lopulta kun asuntosäästötili oli kupattu tyhjiin, otin osamaksun ja käytin luottokortin tappiin. Tässä kohtaa kevään hurvittelun hintalappu oli rapiat 10 000 euroa.

Tuolloin myös kadotin sairaudentuntoni täysin. En kokenut itseäni enää masentuneeksi tai muutenkaan “päästäni vialliseksi”, vaan itsevarmaksi ja pystyväksi. Viimeisimmissä psykiatrini tekemissä kirjauksissa tuohon ajanjaksoon viitataan mielialalääkityksen laukaisemana maniana. Sittemmin olen lääkityksen asetuttua kohdilleen tipahtanut pilvilinnoistani takaisin maan pinnalle, ottanut laskimen kauniiseen käteen ja alkanut hiljalleen korjata tuhoja. Pahimmillaan oma tilanteeni oli 1000 euroa osamaksuissa, 3000 euroa käytettynä luottokortilta ja 7000 euron asuntosäästötili imettynä kuiviin. Puhumattakaan siitä, ettei 2500 euron nettopalkastani jäänyt noina kuukausina säästöön senttiäkään. Luojan kiitos en tuolloin hakenut esimerkiksi uutta luottokorttia, pikavippiä tai muuta lainaa. Ja luojan kiitos olin jo ennen tuota ajanjaksoa hankkiutunut avun piiriin ja tapasin säännöllisesti joko hoitajaa tai terapeuttia, vaikken itseäni aina sairaaksi kokenutkaan. Nämä kontaktit pitivät minut jotenkuten kiinni normaalissa elämässä, eikä tilanne päässyt riistäytymään kunnolla käsistä.


Huonoa velkaa kutsutaan syystäkin huonoksi velaksi. Elämänhallinnan pettäessä siihen on helppo turvautua. Sitä saa nopeasti ja vakuudettomasti (ja siksi tietysti myös suuremmalla korolla). Huonon velan ottamiseen löytyy lukemattomia syitä: esimerkiksi ahdas tai tukala elämäntilanne, työttömyys tai sairastuminen. Omat velkani ovat seurausta omituisesta ja ahdistavasta elämäntilanteesta, johon en osannut suhtautua fiksusti, sekä ongelmista mielenterveyden kanssa. Joku saattaa näihin todeta, että “ihan omaa tyhmyyttä“, ja juuri tällaisten kommenttien pelossa kirjoitan itsekin blogiani toistaiseksi anonyymisti. Esimerkiksi omien vanhempieni suusta en kestäisi tällaista kommenttia.

Velkaantumiseen saatavilla olevasta avusta minulla ei rehellisesti ole hajuakaan. Sen sijaan mielenterveyspalvelut ovat tulleet vuoden aikana hurjan tutuiksi. Haluankin myös omalta osaltani muistuttaa tämän vuoden mielenterveysviikon sanomasta:

Mistä tietää…
… että on aika hidastaa?
… että on masentunut?
… että ei voi hyvin?
… että läheinen ei voi hyvin?

Miten ikinä sitä nimitetäänkään, kun kaikki ei ole kohdallaan. Pelkästään se, että tämä ajatus tulee mieleen, on syy hakea ja saada apua. Sellaista ei olekaan, että hakisit apua liian pienestä syystä tai liian aikaisin.

Mielenterveyden Keskusliitto, 2020

Pitkästä aikaa bloggaamassa

Huh, viime postauksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Lyhykäisyydessään kevään ja kesän mittaan on tapahtunut seuraavaa:

  • Koronakevät vetäisi masennukseni aivan uusiin sfääreihin, kun totutut rutiinit hajosivat palasiksi yksi kerrallaan. Nyt rajoitusten purkauduttua jo hiukan helpottaa, mutta vanhoihin rutiineihin uudelleen pääseminen on käynyt työstä.
  • Ostin itselleni uuden kulkupelin. Samalla vingutin luottokortin tappiin ja otin elämäni ensimmäisen osamaksun. Pankkitili huutaa hallelujaa, mutta pikkuhiljaa olen taas palannut talouteni ohjaksiin; olen jatkanut säästötilin kerryttämistä ja maksellut luottoa pois, mutta on se vaan hidasta hommaa. Plussaa sentään on, että olen uudesta menopelistä aivan fiiliksissä. Tuntuu että juuri tällaista kivaa kaipasinkin rankan syksyn ja talven jälkeen. Tämä oli kyllä sellainen carpe diem -ostos, eikä oikeasti varsinkaan taloudellisesti ollenkaan fiksua.
  • Koronakeväänä oli aikaa koluta kaappeja, joten tienasin fb-kirpparilla useamman sata euroa. Rahat menivät menopeliin, mutta tuntui hyvältä, että pystyin kotini siivoamalla rahoittamaan osan hankinnasta. Samalla sain otettua taas askeleen lähemmäs toivomaani minimalistista kotia. Täytyykin kirjoitella joskus minimalismista omasta näkökulmastani!
  • Unohdin Pennon. Taas.

Tuttuun tapaan pohditaan lopuksi, mitenkä tästäkin taloudellisesta sekasorrosta taas pusketaan takaisin ylöspäin. Loppuvuodelle siis pari tavoitetta:

  • Pyrin maksamaan luottokortin ja osamaksun pois vuoden loppuun mennessä. Tämä siksi, että opintolainani lyhennykset alkavat tammikuussa juosta, mikä tekee talouteen noin 180 euron loven joka kuukausi. Mukavampi maksella sitä, kun ei ole menneitä shoppailuja kurittamassa taloutta.
  • Hylkään Pennon, sillä se ei nyt selvästi toimi kohdallani. Palaan takaisin vanhaan tuttuun Kakeiboon, sillä kynä ja paperi miehen tiellä pitää.
  • Osamaksujen maksamisen ohella pyrin kasvattamaan puskuria 100-200 €/kk. Tällöin loppuvuodesta sen koko olisi about 1000 €, mikä tuntuu sopivalta välitavoitteelta, vaikka pitkässä juoksussa riittämätön onkin. Kun puskuri on taas kunnossa, voin ensi vuonna rauhassa pohtia asunto- ja rahastosäästämistä.

Yhteenvetona todettakoon, että vaikka kevät ja alkukesä eivät edistäneet taloudellisia tavoitteitani (vaan pikemminkin hidastivat niitä), on fiilis nyt hyvä. Rahaa on palanut rutosti, mutta asioihin, joista olen aidosti innoissani ja jotka näkyvät hyvinvoinnissa ja omassa olossani positiivisesti. Taas tuntuu siltä, että elämässä on kivoja asioita odotettavana, ja uudet hankinnat, kuten paremmat retkeilyvarusteet ja uusi ajokki, näyttelevät näissä isoa roolia. Palaillaan tarkemmin raha-asioiden suhteen taas, kun olen saanut aikaiseksi tehdä kunnon tsekkauksen tilanteeseen.

Tämänkin näkymän katseleminen mahdollistettiin uusilla ostoksilla. Joka euron arvoista.

Kuluttamalla onnea

Kuluseurantajakson lähestyessä olen herännyt pohtimaan, miksi oma kuluttamiseni on kuukaudesta toiseen pielessä. Miksi raha valuu käsistäni kuin huomaamatta? Miksi ostettuani yhden asian, keksin jo seuraavan? Miksi kuukaudesta toiseen säästöön asti päätyy vain hiluja? Mihin ihmeeseen se raha katoaa ja miksi?

Huomaan kerääväni koko ajan päähäni listaa siitä, mitä tarvitsisi ostaa. Uusi kenkäteline, parempi reppu, säilytyslaatikoita eteisen kaappiin. Elämästäni puuttuu aina vielä se yksi juttu. Sitten asiat ovat paremmin, arki kätevämpää, kodin sisutus valmis.

Konmaritin kotimme 2016. Tiedän, ettei kuluttaminen tee minua onnelliseksi tai helpota arkeani. Ennen pitkää suurin osa tavarasta muuttuu sellaiseksi “mikä hitto tää on, miksi oon ostanut tän, ja miksi ihmeessä oon säilönyt tätä kaikki vuodet”. Poikkeuksiakin on, tietysti. Monet tavaroistani ovat kulkeneet mukanani lapsuudenkodista asti. Mutta keskimäärin tulos on ollut tuo ikävämpi; himoittu tavara muuttuu hiljalleen turhaksi roinaksi.

Konmari on kyllä muuttanut kulutuskäyttäytymistäni. Ennen ostin rahan ja paremman puutteessa ihan kivoja asioita. Sellaisia asioita, joissa joku pikkujuttu jäi kaihertamaan ja sattui silmään aina ohimennen. Nykyisin taas ostan juuri sitä mitä haluan, tai jos en löydä sopivaa, olen ilman. Sinänsä hyvä suuntaus. Täydellisyydentavoitteluni on kuitenkin johtanut esimerkiksi 100 euron kenkätelineen ostamiseen. Siis ihan järjetön summa rahaa kenkätelineestä! Pikkuhiljaa olen korvannut noita ihan kivoja oikeasti, aidosti ja täysin 100 % kivoilla jutuilla. Rahaa on palanut. Ihan perhanasti. Josko pikkuhiljaa nuo ihan kivat alkaisivat loppua meidän kotoa. Keksin sitten varmaan taas jotain uutta. Täydellisyydentavoittelu on kallis harrastus. Voisinko seuraavaksi tavoitella täydellisyyttä säästämisen saralla?

Täydellisyydentavoittelun ohella rahani katoavat lupauksiin helposta, stressittömästä arjesta. Tai yksinkertaisesti stressipäissäni tekemiin huonoihin valintoihin. Kun lomat ovat harvinaista herkkua, menen all in – haluan suoria lentoja, ainakin neljä tähteä, all inclusivea, kuohujuomaa, hemmotteluhoitoja. Kun duunipäivä vie mehut, haluan hyvää (lohtu) noutoruokaa nopeasti. Kun työviikko on taputeltu, en halua kyykistyä nappaamaan viikonloppuviiniäni alahyllyltä, enkä halua valita suklaan ja sipsien välillä, vaan otan molemmat. Kun en jaksa illalla laittaa seuraavan päivän lounasta valmiiksi, maksan buffet-lounaasta 11 €. Pitkässä juoksussa tahtoisin lyhentää työaikaani. Tällöin uskoisin myös tällaisen stressiostelun vähenevän, mutta toisaalta en uskalla lyhentää työviikkoani ennen kuin kulutus on kunnossa. Lyhyempää työaikaa kun ei ole kovin tervettä kompensoida luottokortilla.

Huomaan, että monet hankinnoistani ovat luvanneet minulle helpompaa, rennompaa arkea. Virherkasvit lupaavat raikasta ilmaa ja rauhoittunutta mieltä. Ja kun ne huonossa hoidossani heittävät lusikan nurkkaan, tunnen kaikkea muuta kuin rentoutta. Uudet vaatteet lupaavat kaupassa pitää minut kuivana ja lämpimänä ja virkistää mieltäni vaihtelulla. Pyykkipäivänä kiroan ylisuuren vaatekokoelmani alimpaan helvettiin. Se pirun kallis kenkäteline lupasi minulle siistin eteisen, mutten oikeasti jaksa asetella kenkiäni telineeseen, vaan potkaisen ne jaloistani läjäksi eteisen nurkkaan.

Kuluttaminen tuo elämääni paljon onnea – mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ostoksissa suurin onni tuntuu tulevan haaveilusta, sillä jo korttinumeroa kirjoittaessani alkaa huono omatunto painaa. Paketin saavuttua en usein jaksaisi hakea sitä. Kun työpäivän aikana haaveilen noutosushista, olen onnellinen. Kun sitten väsyneenä ja aivan liian nälkäisenä syön koko annoksen viiteen minuuttiin, huomaan, että saman elämyksen olisi tarjonnut vaikkapa pakastettu makaroonilaatikko (jos sellaista joskus jaksaisin tehdä). Loppujen lopuksi kulutan aika paljon rahaa vain laiskuuttani, ilman että se merkittävästi nostaa hyvinvointiani.

22 palaa pikaista onnea.

Säästäminen vaatisi sitä, että jaksaisi olla vähän skarppi. Jaksaisi illalla laittaa eväät valmiiksi. Jaksaisi paikata lapasista peukalon, niin ei tarvitsisi lähteä kaupoille (kun en reikäisiä kuitenkaan raaski laittaa roskiin). Jaksaisi tehdä sitä makaroonilaatikkoa pakkaseen, niin ei tarvitsisi rynnätä töistä lähimpään noutoravintolaan jonottamaan. Ja ennen kaikkea pitäisi jaksaa miettiä ja varautua, suunnitella elämää hiukan pidemmälle kuin seuraavaan ateriaan.

Tämän tajunnanvirran siivittämänä suuntaan loppuvuoteen ja kohti parempaa taloudellista itsetuntemusta. Huonot puoleni jo tiedänkin, mutta katsotaan, saisiko palan perfektionismistani suunnattua kuluseurantaan ja säästämiseen niin, että sisäinen laiskurinikin jaksaa pysyä haasteessa mukana.

Salakavala elintasoinflaatio

Edellisessä postauksessa mainitsin saamani palkankorotuksen, ja kommenteissa tuli sivuttua elintasoinflaatiota, tai oikeastaan pelkoani siitä, että tuo netto 250 €/kk vain katoaa arkisiin pikkukuluihin. Sijoituksiin tai muutoin järkevästi käytettynähän tuossa summassa olisi paljonkin potentiaalia. Aika siis pohtia, kuinka pidän noista rahoista kiinni.

Elintasoinflaatio on vanha tuttuni. Voi pojat. Aikoinaan opiskellessani säästin 800 €/kk tuloista huomaamatta alle vuodessa summan, jolla ostin 600 euron polkupyörän ja puskuriin jäi silti täytettä aika monenkin huonon päivän varalle. Sitten sain ensimmäisen työpaikkani. Työn mukana tulivat afterwork-viinilasilliset (pullolliset) ja kaappeihin hiipivät Iittalan lasit ja lautaset. Sain toisen työpaikan. Muutimme isompaan asuntoon paremmalle alueelle. Ostin auton, ja hetken päästä koiranpennun. Sain vakituisen, kokoaikaisen työpaikan. Ostimme omistusasunnon (noh, tämä oli fiksu veto), ostin asuntoon design-sisustusta, kävimme hiukan paremmalla etelänmatkalla, aloitin uuden harrastuksen. Kaikkee pitää olla.

Mutta täytyykö ja kuuluuko keskituloisella olla kaikkea? Tällä hetkellä silmissä kiiluu uusi hybridiauto ja kesämökki. Pitäisi varmaan läpsäistä itseäni poskelle ja huutaa, “herää tyttö”! En tahtoisi vuoden päästä huomata, että luottokortille on taas ilmestynyt velkaa samalla kun varallisuus on noussut vain asuntolainan lyhennysten verran. Olen kuluneen vuoden aikana hävennyt huonoja rahatapojani enemmän kuin laki sallii. Ja se on aika uuvuttavaa.

Ensi vuosi tuo rahatilanteeseeni monia muutoksia. ASP-säästäminen loppuu, asuntolainan lyhennysvapaa loppuu, opintolainan lyhennys alkaa. Tämä soppa ei kaipaa yhtään luottokorttilaskua tai kulutusluottosäätöä. 2350e kuun alussa ei voi kuun lopussa tarkoittaa 0 euroa säästössä ja 0 euroa sijoituksissa.

Edelleen suurin ongelmani on, etten tahdo hallita impulssejani. Rankka työpäivä? Kipaisenpa kotiin sushia! Firman pikkujoulut? Ei mitään päällepantavaa! Mielenkiintoinen harrastusseminaari toisella puolen maata? Shut up and take my money!

Heräteostoksena parisataa grammaa ihan tavallisia irtokarkkeja, mutta nätisti aseteltuina? Kyllähän nyt lomalla… hintalappu taisi olla yli kolminkertainen Prismaan verrattuna.

Tarkka kulukirjanpito toimi itselläni hetken, sillä jos olin alkuviikosta joutunut jo kirjaamaan vaikka ja mitä, niin loppuviikosta oli helppo motivoitua olemaan tarkempi. Kirjanpito tahtoo vain tuntua aika raskaalta. OP:n Pivossa se olisi automatisoitu, mutta ei täytä kaikkia tarpeitani. Kakeiboon on helppo kirjata perinteisesti kynällä, mutta tilastointi käy työstä. Penno tilastoisi valmiiksi, mutta pitäisi jaksaa näpytellä puhelinta. Kai se Penno kuitenkin on kätevin.

Huomaan, että on vaikea hahmottaa paljonko voisin säästää, kun en tunne kulurakennettani. Ja säästäminen ilman tavoitteita taas… noh, tulokset ovat olleet laihoja. Pitkään pohdittuani ei auta kuin todeta, että elintasoinflaation kesyttämisen on lähdettävä omalla kohdallani kulujen tuntemisesta, jotta voin arvioida realistisen säästösumman. Ja kun tuo realistinen summa on tiedossa, voin huoletta palkkapäivänä laittaa sen siirtymään säästöön tai rahastoon ilman pelkoa siitä, että joudun käymään varkaissa ennen seuraavaa palkkapäivää. Loppuvuoden puskuritavoitteen ohelle siis uusi tavoite; kahden kuukauden kulukirjanpito, jonka pohjalta voin aloittaa uuden vuoden hiukan fiksummin kuin edellisen.